Talvista satoa korjataa taas, kun 23.2. panemani ja 11.4. pullottamani kellerbier on korkkausta vaille valmista. Esikuvina, tai ehkä ennemminkin innoittajina, toimivat baijerilaiset kellerbierit. Halusin kuitenkin korostaa humaloinnin roolia omien mieltymyseni mukaisesti. Mallaspohjan muodostavat pils, munich ja melanoidin osittain keittömäskättynä. Humalina perisaksalaiset Hallertauer Perle, Mittelfruh ja Tettang, joista saadut laskennalisen IBU:t ovat niinkin paljon kuin 60 IBU. Tekovaiheista lisää täällä. Oluen vahvuus huidellee jossakin 4,5-4,7 %:n paikkeilla, joka on vähän alakanttiin suunnitelmiin nähden. Hiiva oli jaksoi valmistajan ilmoittamaan käymisasteeseen, mutta vain niukasti. Tässä tyylissä makeutta ei todellakaan saisi olla liiaksi, joten hieman liika makeus huolestuttaa. Katkeroita pitäisi toisaalta olla riittämiin vastapainoksi.
Harvoin tulee kolpakosta olutta juotua, mutta kellerbierille astiavalinta tuntui luontevimmalta. Savituoppi olisi tietysti se autenttisin valinta, mutte sellaista en omista. Kirkkaan lasin läpi hiivasta aavistuksen utuisen oluen puolitumma, oranssiin taittuvan kullankeltainen väri on kaunis, eikä kestävän pitsisenä laskeutuvassa vaahdossakaan ole valittamista. Hiivat mukaan kaatamalla sameus on lähellä sameampia esikuvia, jollon savituoppia ehkä tulisi ikävä. Päivää vaille kaksi viikkoa sitten pullotetun oluen tuoksu on todella tuore, ja jalohumalien makeahko yrttisyys, appelsiininkukka ja kevyt heinäisyys tunkevat voimakkaina reseptoreille. Taustalta on erotettavissa viljaisaa, aavistuksen leipäistä maltaisuutta, aavistuksen rikkistä lagerhiivan ominaisaromia ja häivähdys hedelmän makeutta. Viljaisen maltaisuudessa makeus pysyy odotuksia premmin kurissa. Alkuun erottuu kuitenkin pilsmallasta makeamman munichin leipätaikinaa ja bonuksena aavistus toffeeta. Koska reseptissa ei karamellimaltaita ole, on toffeen alkuperä luultavasti keittomäskäyksessä. Kuiva, keskitäyteläinen runko antaa liukkaan pohjan loppua kohti voimakkaaksi yltyvälle katkeruudelle. Perinteisiä saksalaisia humalajikkeita en näin avokätisesti ole ennen käyttänytkään, mutta niiden tuoma yrttinen ja "kasviuutemainen" katkeruus toimii näköjään varsin hyvin IPA-tason katkerolukemissa. Humalalisäysten aikataulutuksesta johtuen lkatkeruus myös viipyilee suussa todella pitkään perinteisiin kellerbiereihin nähden ja kääntyy aivan lopussa piirun verran turhankin kitkeräksi. Katkeruus peittää ehkä aavistuksen turhan voimakkaasti maltaan makuja alleen. Kokonaan viljaisuus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa ja viikko-pari lisää ikää luultavasti korjaa tasapainoa lisää. Myös hiivoat mukaan lisäämällä katkero taittuu ja joidenkin mielestä lopputulema olisi varmasti tasapainoisempi. Itse pidän raikkaudesta ja juon tätä mieluummin ilman hiivoja, vaikka niiden lisääminen toisaalta tuo jälkmakuun mukavasti napakkaa hapokkuutta. Suutuntuman liukas ja pyöreä viljaisuus sopii pehmeään hiilihappoisuuteen, joen vaivatonta juotavaa tämä on. Humaloinnin voimakkuudesta johtuen lopputulos ei aivan vastaa perinteisen kellerbierin normistoa, mutta eipä toisaalta ollut tarkoituskaan. Siihenhän koko homman mielekkyys perustuukin, että itselleen tekemällä voi saada aikaan omaan suuhun sopivia oluita. Tässä yksi sellainen.
P.S. Lähetin Dick & Creep's IPA:n ja Kölner Citran Radio säteilyn Panimo-ohjelmaan, jossa kaikkiaan 14 olutta kuudelta kotiolutnikkarilta otti mittaan toisistaan. Niihän siinä sitten kävi, että Dick & Creep's IPA valittiin koko porukan parhaaksi ja Kölner Citrakin sijoittui mukavasti neljänneksi! Mahtava homma, että oluet maistuvat muillekin kuin tekijälleen. Sai tästä taas lisää luottoa tekemisiinsä ja ehkä myös ripauksen uskoa panimounelmiin.
Onnea vielä voitosta...IPA oli kyllä huippulaatua!
VastaaPoista-Pete-