Three Floyds Zombie Dust

Indianan Munsterissa oluitaan keittelveä Three Floyds on jenkkien craft-panimoiden kirkkainta kärkeä. Panimon pienehköstä koosta johtuen oluiden saatavuus rapakon takanakin vaihtelee käsittääkseni alueellisesti paljon. Suomessa mahdollisuudet rajoittuvat käytännössä oluravintoloiden teemaviikkoihin. Tunnetuin Three Floydsin olut lienee Dark Lord Russian Imperial Stout, jonka ainoasta myyntipäivästä (huomenna, 27.4.) on kehittynyt oma festivaalinsa Dark Lord Day. Vain nopeimmat ja onnekkaimmat saavat lipun tapatumaan ja siten mahdollisuuden ostaa Dark Lordia kotiin. Myyrä on onneksi laitettu töihin, joten pullo Dark Lordia lähtee piakkoin matkalle kohti Oulua. Samainen myyrä toimitti jo etukäteen hieman keveämpinä maistiaisina kaksi Three Floydsin American palea alea - Zombie Dustin ja Alpha Kingin. Zombie Dust pääsee ensimmäisenä testiin. Vahvuuden puolesta olut kävisi hyvin myös IPA:sta: potkua kun on 6,4 %. Humalointi on toteutettu pelkästään Citralla. Erityismaininta poikkeuksellisen hienosta etikettigrafiikasta, joka Three Floydsin kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Zombie Dust on ulkonäöltään sitä, miltä pale alen kuuluukin olla: väritys aavistuksen utuisen meripihkanruskea, vaahto kestävän kermainen ja kaunista pitsiä muodostava. Ensivaikutelma tuoksusta on todella raikas. Siinä huumaavat sitruksinen ja makeamman mehumainen hedelmäisyys, johon sekoittuu aavistus mustaherukkaa tai karhunvatukkaa. Maltaan tuntua on ymmärrettävästi vähemmän, mutta pieni karamellin vivahde sieltä takaa on löydettävissä. Maussa napakka katkeruus ja mallas ovat herkullisessa tasapainossa. Alkuun karamellimallasta tuntuu selvästi, mutta voimistuva katkeruus imee sen sen nopeasti kuiviin. Jälkimaku on viipyilevän raikasta Citran ja kuivakan ohramaltaan juhlintaa. Voltteihin nähden Zombie Dust tuntuu petollisen kevyeltä ja raikkaalta, joten useammankin putelin tätä varmasti tuohoaisi helposti. Jälleen kerran erittäin hiottu ja herkullisesti humaloitu jenkkiolut. Ei mitään mullistavaa, mutta silti niin herkullista! PISTEET: 39/50 

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Mykeller

Talvista satoa korjataa taas, kun 23.2. panemani ja 11.4. pullottamani kellerbier on korkkausta vaille valmista. Esikuvina, tai ehkä ennemminkin innoittajina, toimivat baijerilaiset kellerbierit. Halusin kuitenkin korostaa humaloinnin roolia omien mieltymyseni mukaisesti. Mallaspohjan muodostavat pils, munich ja melanoidin osittain keittömäskättynä. Humalina perisaksalaiset Hallertauer Perle, Mittelfruh ja Tettang, joista saadut laskennalisen IBU:t ovat niinkin paljon kuin 60 IBU. Tekovaiheista lisää täällä. Oluen vahvuus huidellee jossakin 4,5-4,7 %:n paikkeilla, joka on vähän alakanttiin suunnitelmiin nähden. Hiiva oli jaksoi valmistajan ilmoittamaan käymisasteeseen, mutta vain niukasti. Tässä tyylissä makeutta ei todellakaan saisi olla liiaksi, joten hieman liika makeus huolestuttaa. Katkeroita pitäisi toisaalta olla riittämiin vastapainoksi.

Harvoin tulee kolpakosta olutta juotua, mutta kellerbierille astiavalinta tuntui luontevimmalta. Savituoppi olisi tietysti se autenttisin valinta, mutte sellaista en omista. Kirkkaan lasin läpi hiivasta aavistuksen utuisen oluen puolitumma, oranssiin taittuvan kullankeltainen väri on kaunis, eikä kestävän pitsisenä laskeutuvassa vaahdossakaan ole valittamista. Hiivat mukaan kaatamalla sameus on lähellä sameampia esikuvia, jollon savituoppia ehkä tulisi ikävä. Päivää vaille kaksi viikkoa sitten pullotetun oluen tuoksu on todella tuore, ja jalohumalien makeahko yrttisyys, appelsiininkukka ja kevyt heinäisyys tunkevat voimakkaina reseptoreille. Taustalta on erotettavissa viljaisaa, aavistuksen leipäistä maltaisuutta, aavistuksen rikkistä lagerhiivan ominaisaromia ja häivähdys hedelmän makeutta. Viljaisen maltaisuudessa makeus pysyy odotuksia premmin kurissa. Alkuun erottuu kuitenkin pilsmallasta makeamman munichin leipätaikinaa ja bonuksena aavistus toffeeta. Koska reseptissa ei karamellimaltaita ole, on toffeen alkuperä luultavasti keittomäskäyksessä. Kuiva, keskitäyteläinen runko antaa liukkaan pohjan loppua kohti voimakkaaksi yltyvälle katkeruudelle. Perinteisiä saksalaisia humalajikkeita en näin avokätisesti ole ennen käyttänytkään, mutta niiden tuoma yrttinen ja "kasviuutemainen" katkeruus toimii näköjään varsin hyvin IPA-tason katkerolukemissa. Humalalisäysten aikataulutuksesta johtuen lkatkeruus myös viipyilee suussa todella pitkään perinteisiin kellerbiereihin nähden ja kääntyy aivan lopussa piirun verran turhankin kitkeräksi. Katkeruus peittää ehkä aavistuksen turhan voimakkaasti maltaan makuja alleen. Kokonaan viljaisuus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa ja viikko-pari lisää ikää luultavasti korjaa tasapainoa lisää. Myös hiivoat mukaan lisäämällä katkero taittuu ja joidenkin mielestä lopputulema olisi varmasti tasapainoisempi. Itse pidän raikkaudesta ja juon tätä mieluummin ilman hiivoja, vaikka niiden lisääminen toisaalta tuo jälkmakuun mukavasti napakkaa hapokkuutta. Suutuntuman liukas ja pyöreä viljaisuus sopii pehmeään hiilihappoisuuteen, joen vaivatonta juotavaa tämä on. Humaloinnin voimakkuudesta johtuen lopputulos ei aivan vastaa perinteisen kellerbierin normistoa, mutta eipä toisaalta ollut tarkoituskaan. Siihenhän koko homman mielekkyys perustuukin, että itselleen tekemällä voi saada aikaan omaan suuhun sopivia oluita. Tässä yksi sellainen.

P.S. Lähetin Dick & Creep's IPA:n ja Kölner Citran Radio säteilyn Panimo-ohjelmaan, jossa kaikkiaan 14 olutta kuudelta kotiolutnikkarilta otti mittaan toisistaan. Niihän siinä sitten kävi, että Dick & Creep's IPA valittiin koko porukan parhaaksi ja Kölner Citrakin sijoittui mukavasti neljänneksi! Mahtava homma, että oluet maistuvat muillekin kuin tekijälleen. Sai tästä taas lisää luottoa tekemisiinsä ja ehkä myös ripauksen uskoa panimounelmiin.

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing The Dark Side Of The Farm

Tulipahan nakattua oluelle kökkö nimi kun sitä näin jälkikäteen mutustelee. Noh, ei se nimi olutta pahenna jos ei olut nimeä. Tämä 12.1. panemani dark farmhouse ale/black saison otti pullotuksen jälkeen 2,5 kk kypsyäkseen juontikuntoon. Mustamallas yhdistettynä reiluun katkeroon ja luonteikkaaseen saisonhiivaan oli alkuun melko karu yhdistelmä. Nyt tästä kehtaa jo jotain julkaistakin mutta ennen maistelua kerrataan hieman aihetta. Tästä piti tulla kutakuinkin saisonin ja Cascadian Dark Alen ristisiitos. Kuivaksi käyneen oluen alkoholipitoisuus on lopulta ~6,8 % ja katkeruus ~ 76 IBU. Maltaina pils, munich, melanoidin, balck malt ja carafa II special. Lisäksi kattilaan lensi vaaleaa ja tummaa palmusokeria seä ripaus mustapippuria. Humalointi koostuu Columbuksesta, Simcoesta ja East Kent Golgingista. Tämä sai myös kylpeä ennen pullotusta viikon verran kuivahumalien ja ranskalaisten tammilastujen kanssa.

Reilusti hiilihapotettu olut vaahtoa voimakkaasti, mutta beige vaahtopatja vetäytyy kyllä pienellä odotettulla pitsiseksi rihmastoksi sysimustan oluen pinnalle. Vaahdon asettumista kannattaakin hieman vartoa, sillä se paksu vaahto blokkaa tuoksuja tehokaasti. Tuoksua hallitsee saisonhiivan ananaksinen hedelmäisyys, johon sekoittuvat humaloinnin sitruksisen yrtttiset aromit. Paahtomaltaat pysyvät monien Cascadian darkien tapaan taustalla, joten tuoksu on paljon "vaaleampi" kuin ulkonäkö antaa odottaa. Balck maltin hapahkon palanut ohraisuus ja limpun vivahde sieltä kuitenkin löytyy. Belgeille tyypillinen kuivahedelmä korostuu oluen lämmetessä hieman ja mukaan tulee myös annos marjaista alkoholia. Makussa ovat päällimäisenä paahteinen ja hiivainen happamuus sekä pihkaisena suuta kuivattava katkero. Mallaslataus on turhan kevyt, luultavasti sokerin vuoksi. Toisaalta sokeri antaa jälkimakuun hennon kermatoffeisen vivahteen. Loppu on napakan katkera ja hyvin kuiva. Tammisuus on tarkoituksellisen mietoa, mutta lastut voi aistia kestävän puumaisena tuntemuksena. Ehkä aivan aavistuksen vaniljaakin voi myöhäiseeen jälkimakuun kuvitella. Mustapippuri häipyy melko totaaliseti, mutta pieni kielen kihelmöinti saattaisi olla sen tekosia. Suutuntuma on kevyehkö, mutta ei vetinen. Kuohkea ja varsin pehmeää rakenne syntyy lasissa pyörittelmällä, jolloin hiilihapot tasoittuvat. Humalointi kuivattaa mukavasti lopussa suuta. Täytyy tunnustaa, että vielä kuukausi sitten olin melko valmis tuomitsemaan kokeilun sekundasarjaan. Nyt pahimmat särmät ovat hioutuneet ja syvyyttä on tullut samalla lisää. Tavallaan olut on hyvinkin monisyinen ja samalla ronski ja vähän sekava. Tarpeeksi lämmin nautintälämpö on ehdoton edellytys parhaaseen suoriutumiseen. Kaikki ei vielälään natsaa, mutta paljon hyvääkin jo löytyy. Saapa nähdä, mitä kypsyttely vielä saakaan aikaan.

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Oil Spill Imperial Stout

Melko monta vuotta piti puuhastella, ennen kuin sain kokeiltua imperial stoutin panemista. Ei vain ole aikaisemmin riittävästi kiinnostanut, sillä omaan suuhuni kaatelen näitä synkkiä mallaspommeja varsin harvakseltaan. Normaalissa käytössä suosin selvästi keveämpiä ja raikkaampia oluita. Talven/kevään antoisan panimokauden lopksi halusin kuitenkin panna jotakin suurta, joten tähän saumaan oli hyvä pistää IS käymään. Kun jokus syksyllä palaan takaisin Ouluun, niin teoriassa oluen pitäis olla sopivasti kypsää.

Maltaita oli reilusti varastossa ja halusin välttää sokerin lisäämistä sekä loputonta kiehuttelua, joten kokeilin tuplamäskäystä. Tekniikan ideana on käyttää PALJON mallasta, jakaa se kahteen erään, mäskätä ensimmäinen vierre vain aavistuksen huudellen ja käyttää saatua vierrettä toisen mallaspuoliskon mäskäämiseen. Loppu as usual. Kokeilleet olvat valitelleet ankeita hyötysuhteita, mutta optimistina päätin silti yrittää. Lähdin hakemaan ominaispainoltaan 1,100 kantavierrettä.

Viljavainioilta korjasin imppiä varten pale alea, paahdettua ohraa, black maltia, caramunichia, special b:tä ja mausteeksi itse paahtamiani kaurahiutaleita. Laskin hyötysuhdetta reippaasti normaalista, joten maltaita kertyi rapiat 11 kg, siis lähes 6 kg/mäskäys. Koska kaikki sokeri tulee maltaista, pitäisi näillä ominaispainoilla tuloksen olla melko paksua tavaraa. Humalointia saa siis olla reilusti makeutta leikkaamassa, joten kalkuloin Magnumia, Chinookia ja Citraa 85 IBUa.

Mäskääminen tuntui sujuvan kattilassa mallikkaasti. Vähän karulta tuntui kipata vajaasti huuhdeltu ensimmäinen mäski biojätteeseen, mutta eipä sitä tässä tilanteessa ollut mahdollista hyödyntää (esim. kevyemmän oluen vierteenä tai starttereina). Toinen mäski olikin sitten todella paksua puuroa, jonka sekoittelussa olivat käsivarret tiukilla. Suodattuminen oli näennäisesti normaalia, mutta loppua juokseva vierre muuttui huomaamatta turhan laihaksi. Joko mäskäyksen tehot olivat luokattoman huonot, tai tahmean mäskin kunnollinen suodattuminen olisi vaatinut sekoittelua. Veikkalisin jälkimmäistä skenaariota. Nyt tein homman normaaliin tapaani jatkuvalla huuhtelulla. Koska normaaliin 20 l satsiin ja vahingossa vähän enempäänkin vaadittava vierremäärä ja oli jo kattilassa, tiesin tavoitellun OG:n 1.100 jäävän haaveeksi tunnin keitolla. Illaksi oli pakko ehtiä muihin hommiin, joten ehdin keitellä vain 75 min. Tuloksena pöntössä vajaat 20 l. ominaispainoltaan 1.092 vierrettä. Paljonhan tuokin on, mutta olisin ne puuttuvat pinnat mielelläni mukaan ottanut. Laskin oluen Fish Bum Alen hiivakakun (WLP 007 Dry English Ale) päälle, ilmasin niin paljon kuin lihasvoimat antoivat myöten pönttöä ravistella ja siirsin lopulta viileään käymiskaappiin. Käyminen alkoi lähes välittömästi ja minä lähdin reissuun.

Myöhemmin kotiin palattuani kämiskaapissa oli pahaenteisen hiljaista, joten pelonsekaisin tuntein avasin oven. Päästämäni ölähdykssen täytyi varmaan olla jotakin huutonaurun, ankaran kiroilun ja nyykhytyksen välimaastosta. Pöntön kansi oli käytännössä räjähtänyt paikoiltaan ja kaapin sisäpinnat olivat mustien roiskeiden vuoraamat. Raivolla käyvä olut puski paksua vaahtoa pöntöstä kaapin lattialle. Kamera ei valtettavasti käynyt mielessä, vaikka kerrankin olisi todella ollut jotakin kuvattavaa! Osittain laiskuuttani en ollut viritellyt ilmalukon tilalle ylivuotoputkea eli ns. "blow-off tubea", mutta rehellisyyden nimissä en edes uskonut vajaan 20 l erän puskevan 30 l pöntöstä pihalle. Siivousurakka keskellä yötä oli ikimuistoinen. Virittelin nyt sen ylivuotoputken, löin kannen kiinni ja kaaduin rättiväsyneenä sänkyyn ja näin unia ylitsevuotavista käymispöntöistä. 

Seuraavan aamun tunnelmiin pääsee kertaamalla edellisen kappaleen alkuosan. Eipä paljoa ylivuotoputki auttanut! Nyt siivoaminen vitutti huomattavasti enemmän. Vuorasin kaapin paperilla ja otin pöntön kannen pois. Iltapäivällä olut rauhoittui ja alkoi mahtua pönttöön. Nyt käyminen on jo hyvin seesteistä ja ilmalukko on paikoillaan. Mittaus kertoin käymisen olevan jo loppusuoralla. Nyt olut saa muhia rauhassa kuukauden, kunnes pullotan sen juuri ennen Utsjoelle häipymistä. Semmoin oli panokauden lopetus! Kuin toimintaleffasta :) Haikeudella odottelen jo seuraavaa kertaa, joka koittanee joskus puolen vuoden päästä.

Panemisiin!

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Kölner Citra

Kotipolttoinen Kölsch-viritelmä hapottui melko hitaasti, ilmeisesti pitkähkö viileäsäilytys ja normaalia useampi pönttöjen vaihto oli syynä moiseen. Hiivaa onkin suodattamattomaksi todella vähän ja ulkonäkö siten mukavan kirkas. Nyt olut alkaa olla happojen puolestä kuitenkin juomakunnossa. Muistin virkistämiseksi kerrattakoon, että tähän olueen tekaisin hyvinkin perinteisen Kölschin mallaspohjan, mutta humaloin keitoksen esikuviaan avokätisemmin käyttäen amerikkalaista Citra-humalaa ja erikoisempaa aikataulutusta. Tästä jätin perinteisen humalien 60 min katkerolisäyksen pois ja hoidin 40 IBUa katkeroita ensivierrehumaloinnilla ja 20 min keittolisäyksellä. Tekovaiheista löytyy lisää tekstiä täältä. Olut kävi hieman kuivemmaksi kuin odottelin, joten potkua (5,2 %) on hieman enemmän kuin Kölscissä yleensä. Kuivaahan sen pitää toisaalta ollakin. Noh, kokeillaan!

Kölner Citra on siis lähes kirkas olut. Hiiva (tai kylmäsaostuma) näkyy oljenkeltaisessa värissä vain hienoisena utuisuutena. Puhtaan valkoinen vaahto on kapeassa kölschlasissa (eli stangessa) keskikokoinen ja löysän pitsinen. Tuoksussa Citran tuoma sitruksisuus, vihreä viinirypäle ja melko tiukka yrttisyys ovat paraatipaikalla, mutta aivan täysin ne eivät kuitenkaan showta varasta kuivan jyväiseltä pilsmaltaalta. Hieman hiivakannalle ominaista hedelmää löytyy myös, ehkä aavistus myös jotain kuivahedelmöistä makeutta. Maku on aavistuksen leipäisän maltainen, mutta yleisilmeeltään kuiva. Alkuun humalalointi tuntuu kevyeltä, mikä tekee suutuntumasta aavistuksen öljyisen maltaiselta. Loppua kohti mäntyiset katkerot kuitenkin liukuvat vääjämättä kielelle - juuri tätä efektiä hain humaloinnin aikataulutuksella. Jälkimaussa humalan nipistely jatkuu raikkaana, mutta ei peitä aavistuksen paahteisen kuivaa maltaisuutta. Raikas katkero kuivattaa kuitenkin suuta sen verran, että uutta hörppyä tekee pian mieli. Mallasrunko on ehkä luokkaa kevyehkö-keskitäyteläinen, tähän olueen melko passeli. Hiilihappoa saisi edelleen olla aavistus lisää, mutta eipä tuo pieni pyöreys pahemmin haittaa. Kokonaisuus ei ole missään nimessä mitään ektreemiä tai muuta pöyhistelyä, mutta mielestäni varsin näppärä sessio-olut. Humalaa on riittävästi pahimpaan himoon ja mallas maistuu mukavan tuoreelta. Humaloinnistaan huolimatta tämä haiskahtaa mielestäni selvästi enemmän saksalaiselta kuin amerikkalaiselta oluelta. Selvästi plussan puoelle jää tämä kokeilu. Survaisin pullon Kölner Citran tänään pakettiin ja lähetin kohti Rovaniemeä, joten riippumattomampia arvioita on tarjolla ensi viikolla  Radio Säteilyn Panimo-ohjelmassa, mikäli Itella ei kuse hommia.

Panemisiin!

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Fish Bum Ale

Edellisten postauksen jälkeen onkin hyvä päivittää kuulumiset myös omasta kotipanimosta. Reilu kuukausi kuukausi on jo edetty  kalsean lagerkäymisen merkeissä. Kevät alkoi kuitenki vääjämättä tehdä tuloaan myös Pyykösjärven rantarytekköihin, kun käymiskaapin ja pönttöjen aikataulutus mahdollisti uuden projektin käynnistämisen viime viikonloppuna. Fish Bum Ale sai ideana alkunsa kuitenkin jo viime kesänä pojoisen lohijoen rannalla työ/kalakavereiden kanssa kuralageria latkiessa. Ensi kesän kalareissuille olisi saatava oma "tiimiolut". Lohen perhokalastus ja olut kun sopivat vielä paremmin yhteen kuin lohen perhokalastus ja skottiviski. Ainakin tällä miedommalla kombolla jaksaa kalastaa vähän tehokkaammin vähän pidempään...

Kun punalihaisen perässä kerran ollaan, niin jotain punertavaa olutta oli tilauksessa. Aloitin siis suunnittelun red/amber alen pohjalta. Kaverit ovat myös selvästi tykästyneet jenkkihumalien sitruksisuuteen (hieno piirre ihmisessä), joten jotain amerikkalaisittain humaloitua siis. Citra ja Cascade: check! Kolmas peruspilari löytyy Uudesta-Seelannista, jossa porukkamme onnekkain on viettänyt viime kuukaudet taimenta kalastellen ja sikäläisistä pienpanimo-oluista nautiskellen. Nelson Sauvin: check! Eiköhän raikas humalointi soveltune myös satunnaista kalansaalista kurkusta huuhtomaan.

Jenkkityylin oluita on tullut pantua talven aikana parikin, joten päätin mennä vaihtelun vuoksi hieman toiseen suuntaan. Perusmaltaaksi valikoitui paitsi Pale Alea, myös vastaavassa suhteessa Viennaa. Vienna antaa toivottavasti kevyttä paahteisuutta ja sitä kaivattua punaista väriä. Lisäsin vielä kahta karamellimallasta ja värin vuoksi hieman Carafa II specialia. Kantavierreväkevyys on 1.059, käymisen jälkeen arviolta 1.016-1.012 ja alkoholia siten ~ 5,6-6 %. Katkeroita laskin ~57 IBUa: riittävästi pahimpaan tuskaan, mutta ei ehkä aivan liikaa mahdolliseen ruokaparitukseen. Hiivaksi tilasin putkilon White Labs 007 Dry English Alea. Käyttötarkoitus huomioiden neutraalimpi jenkkihiiva olisi ollut ehkä loogisempi valinta, mutta tässä tapauksessa hiivan uusiokäyttö tulevassa imperial stoutissa käänsi valinnan brittiin. Fish Bum Alea on etukäteen vaikea sulloa mihinkään tyylikarsinaan, mutta kai tämä voisi jonkinlainen red/amber ale olla. Miksei myös vinksahtanut ESB?

Startterin ansiosta olut alkoi käydä heti hiivauksesta. Kahden vuorokauden jälkeen käyminen on jo laiskaa, ja mittauksen perusteella (1.018) pääkäyminen on jo loppuuoralla. WLP 007 näyttäisi olevan melkoinen turbohiiva 18 asteessakin! Maku oli yllättävän hyvä vai 2 vrk ikäiselle oluelle: keksisen karamellinen, hedelmäisen hiivainen ja mukavan katkera. Ehdottomasti enemmän ESB kuin red ale, ainakin vielä. Väistämättä tulivat real alena tarjotut ESB:t mieleen, mutta tässä humalointi oli sentään paremmalla tolalla ;) Väri oli enemmän tumman ruskea kuin toivotun punainen, mutta hivainen sameus sotkee vielä. Viikonloppuna siirto kypsytysastiaan + kuivahumalointi niskaan.

Panemisiin!

 P.S. Raportit sekä The Dark Side of The Farmin että Kölner Citran maistelusta odotuttavat itseään. Syynä ensin mainitun osalta se, että olut ei täysin vastaa odotuksia ja päätin antaa sille aikaa kypsyä. Kölner Citra on pullokäynyt kohta kaksi viikoa, muuta hiilihapottuminen on ollut ihmeen hidasta. Saisi ainakin tuo Kölner luvan kypsyä juomakuntoon piakkoin, sillä siitä on tarkoitus lähettää näyte Radio Sätelyn kotiolutaiheiseen Panimo-ohjelmaan. 

P.P.S. Tulevana viikonloppuna pannaan Imperial Stoutia. Tuplamäskäämistä, tunneittain kettelyö ja tonneittan maltaita seä humalia! Juttua on tulossa tästäkin, kunhan on jotain konkreettitsa kerrottavaa. Reseptiikka on jo varsin pitkällä.

 

Kotiolutta lasissa: Tomb Lake SS-IPA

Kotioluelle omistetun illan toisena maistiaisena toinen oululainen: Sami Hautajärven Tomb Lake SS-IPA. Samin aikaisemmasta tuotannosta on Hiivahommien toimesta ruodittu ja hyviksi havaittu IPA ja Porter . Viimeisimpänä sain testiin SS-IPA:n. Länsirannikon tunnelmiin johdattavat Columbus, Simcoe ja Citra 70-80 IBUn voimalla. Lähes tupla-IPA:n tukevuudessa liikutaan tälläkin kertaa, sillä alkoholia on pakattu puteliin 8,3 %:n edestä. Maltaina on käytetty Pale Alea ja tummaa Crystal 120-karamellimallasta. Tekijä itse vaikutti varsin tyyyväiseltä lopputulemaan, joskin välineistössä tapahtuneiden päivitysten vuoksi oluesta tuli selvästi aiottua vahvempaa.

SS-IPA on sameahko, keskitumman meripihkanruskea IPA. Vaahto on melko isokuplaista ja hieman lässähtävää, mutta silti kestävää sorttia. Tuoksu on humaloidun pihkainen, hieman hapokkaan rypäleinen ja kypsän mangoinen. Herukanlehtisiä vivahteita voi myös havaita. Ensimmäisessä maistamassani Tomb Lake IPA:ssa oli kevyesti hedelmäistä hiivan aromia, mutta tässä en sellaita havaitse. Ehkä aavistus alkoholia tunkee humalien läpi. Myös karamellia häilähtää taustalla, mutta painopiste on toki humalissa. Tukevasti maltainen maku ei ole liian makea vahvuudesta huolimatta. Syvyyttä rungossa voisi olla ehkä enemmänkin, nyt paletti makaa pitkälti perusmaltaan ja kevyen karamellisuuden harteilla. Katkeruus nappaa otteen kitalaesta ja pitää sen pitkälle jälkimakuun. Humaloinnin kesto onkin selvästi parempi kuin edellisessä versiossa. Näin vahva olut kestäisi rankemmankin katkeroinnin silti helposti. Vahvuus vääntyy jälkimaussa hieman hieman alkoholiseksi, mikä leikkaa katkeroiden puruvoimaa ja raikkautta. Uusintapanoa korjatuilla spekseillä kannattaa varmasti harkita, sillä mielelläni maistaisin tätä uudelleen vaikka prosenttia keveämpänä versiona. Maltaisen pyöristämä, pihkaisen katkera ja hiilihapon sopivaksi kuohkeuttama suutuntuma on tuore ja kaikin puolin toimiva. Puhtaampi ja hiotumpi kokonaisuus kuin ensimmäinen Tomb Lake IPA. PISTEET: 36/50

Kotiolutta lasissa: Mikko Karjalaisen Saint Amandus Ale

Kotiolut voi Oulussa käsittääkseni hyvin, vaikka foorumien perusteella himoharrastajia ei vielä aivan ruuhkaksi asti ole. Tuoreimpana tuttavuutena tällä saralla on Oluthuone Leskisen baarimestari Mikko Karjalainen, joka lienee niitä ainoita alan koulusta saaneita kotikokkeja. En tunne Mikon harrastustaustaa tarkemmin, mutta pari hänen oluttaan on jo esiinynyt Arde arvioi -blogissa (Brown Ale ja Saint Amandus Ale). Mikko tyrkkäsi näistä jälkimmäistä pullollisen kouraani jo joki aina sitten, mutta en ole aiemmin ehtinyt panetua aiheeseen. Nyt kuitenkin löytyi soipiva rako tälle mielenkiintosielle oluelle. Baarimestareiden suojeluspyhimyksen mukaa nimetty Saint Amandus Ale on 5,1 % vahva olut, jota tekijänsä taisi stoutiksi luonnehtia. Maltaina Pale Ale, Munich ja Black, humalina Magnum ja Challenger. Hiivana on käytetty US-05:tä. Reseptin perusteella on siis lähdetty ennakkoluulottomasti sekoittelemaan ainakin brittiläisiä, amerikkalaisia ja miksei mannereurooppalaisia vivahteitakin.

Sain Amandus Ale on hyvin tumman ruskeaa ja melko hiivaisen sameaa, runsaan mokkaisella vaahdolla varustettua olutta. Tuoksu on hieman limppuisen maltainen ja kevyen suklaisesti paahtunut. Taustalta erottuu kepeästi humalien hieman makeahkon yrttistä aromia, mikä sekoittuu hieman käyneen hedelmäiseen hiivaisuuteen. Melkein voisin luulla brittihiivalla tehdyksi. US-05 tuottaa kuitenkin jenkkialkuperästään huolimatta ainakin lämpimissä olosuhteissa tätä makeaa hedelmän tuoksua. Suussa Saint Amandus on sekoitus liukasta, alkoholipitoisuuteen nähden ruokaisaa maltaisuutta ja mustamaltaan hivenen hapanta palaneisuutta. Mallas on ennemminkin siirappisen imelälimppuista kuin karamellisen makeaa, mikä toki on loogista huomioiden Munich-maltaan käytön ja karamellimaltaiden käyttämättömyyden. Katkerohumalointi tuntuu alkuun melko kevyeltä, mutta lopussa kitalakeen ilmaantuu vääjäämättä pumaista humalan tuntua. Paahteisuus saa kestävässä jälkimaussa hieman kahvisia piireitä ja myös hiivan hapokkuus erottuu. Hiilihappoja on pyöreään mallasrunkoon nähden sopivan pehmeästi. Reseptin monikansallisesta luonteesta huolimatta tämä synnyttää minussa selvimmin brittihenkistä värinää. Kokonaisuus on mallaskekseinen ja hiotun oloinen. Mallasrunko on makuuni jopa erittäin hyvä: tukeva mutta ei liian makea. Maistuva olut kaikin puolin, kiitos vain Mikolle maistiaisesta! PISTEET: 38/50

Southern Tier Oak Aged Back Burner

Ohraviintä, nam! Näittä jenkkijättiläisä odottelee aina kuolaten. Tämä Southern Tier:n barley winessa on vahvuutta 9,6 %. Humalointi on hoidettu Chinookilla ja Willamettella, kuivahumalointi Centennialilla ja Amarillolla. Tämä versio on vielä kypsytelty tammitynnyrissä.

Paksu, kauniin rubiininpunainen ohraviini kaatuu lasiin houkuttelven utuisena. Vaahto on isokuplaista ja melko harvaa, mutta yllättävän hyvin se lopulta kestää. Massiivinen hedelmäisyys leijailee nenään välittömästi. Nuuhkaisemalla irtoaa makeaa mansikkahilloa, kuivattua aprikoosia ja rusinoita. Ja tietysti karamellia, paljon! Kukkaisen makea aromihumalointi on voimakas ja sopii hedelmäiseen tunnelmaan. Sitruksisemmilla hamalalajikkeilla olisi voinut saada vähän pirteyttä hieman yksitoikkoisen imelään tuoksuun. Tynnyröinti tuo kuitenkin taustalle mukavaa vaniljaisuutta, mutta puun aromia ei juuri erota.

Makea ja katkera olut tuntuu suussa öljyiseltä, mutta ei ole kaikkein täyteläisimpiä ohraviinejä. Huulet kuitenkin tahmautuvat siirappisesta maltaisuudesta ja kuivahedelmäisyys on massiivista. Jälkimaun pitkäkestoiseen katkeruuteen sekoittuu kuivaa puuta ja reilu tujaus alkoholia. Pehmeäähän tämä on, mutta ei niin ylellisen runsasta kuin tyylin parhaat. Periaatteessa mikään osa-alue ei töki, mutta jotenkin tämä ei nyt lähde lentoon. Mielelläni tynnyröimätöntä versiota, josta luultavasti pitäisin paljon enemmän. Hyvää on, mutta ei täysin lunasta odotuksia. PISTEET: 36/50   

Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils

Mallaskoski puskee maitokauppamarkkinoille mielenkiintoista Pilsin ja Stoutin käsittävää Valioluokka-sarjaa. Valioluokka Pils on keväisenä oluena ensimmäisenä pyrkimässä kauppoihin. Kyseessä on 4,7 %  täysmallasolut. Maltaina on käytetty suomalaista ohraa ja humalin 35 EBU:n edestä saksalaisia Perle ja Saphir-humalia. Käymisen on hoitanut Mallaskosken perinnehiiva. Panimon omistajataho (oluiden maahantuoja tunnettu Servaali Oy) otti taannoin yhteyttä usemman muun olutbolggarin tavoin yhteyttä myös meikäläiseen lähettääkseen näytteen Valioluokka Pilsistä. Mielelläni otin mielenkiintoisen tuotteen kokeiltavaksi. Mainitaan varalta kuitenkin se itsestäänselvyys, että arvioin oluen täysin samoin kriteerein kuin itse hankkimani juomat.

Tölkistä kaatuu kirkas, kauniin kultainen olut kuten tyyliin kuuluu. Ilmava vaahto on hieman limonadimaisen isokupkaista ja hupenee melko nopeasti. Täysin se ei silti katoa, vaan ohut pitsirengas jää kirtämään lasin reunoja. Tuoksuteltaessa olut vaikuttaa oikeaoppisen kepeältä ja hyvin puhtaalta. Maltaan tuoreen viljainen aromi saa aivan kelvollisesti vastinetta humalien kuivakan heinäisestä ja hieman maatunutta lehtikariketta (joo, olen biologi, aina kärsä maassa) muistuttavasta tuokusta. Maku on sitä, mitä tuoksu enteilee: hieman leipäisen makean maltaan ja kuivakan katkeroinnin yhteenliittymä, ei voimakas, mutta puhdas ja tasapainoinen. Katkeroiden kevyesti puuduttama suu maistaa jälkimaussa tuoreen jyväistä mallasta kohtuullisen pitkään. Hienoinen makeus ja kevyehkö katkeropurenta vievät kartalla hieman etelämmäs Saksaan. Itse pidän enemmän pohjoisen Saksan rutikuivista ja purevamman katkerista pilseistä, mutta siitähän ei nyt maisteltavaa olutta voi syyttää. Pieni katkerolisä ei ehkä kuitenkaan olisi haitaksi. Mallasrunko on pilsiin sopivan kepeä, eikä vetisyyskään vaivaa. Huomioni kiinnittyi kuitenkin maistelun edetessä melko matalaan hiilihappoisuuteen, joka sai oluen tuntumaan hieman lattean öljyiseltä. Havainto häiritisi sen verran, että sain hyvän tekosyyn napsauttaa toisenkin pukin auki :) Tässä yksilössä on kylmiltään juuri sopiva hapokkuus, mutta lasia pyöriteltäessä (kuten nyt maistellessa yleensä tulee tehtyä) ja oluen lämmetessä pientä väljähtymistä on havaittavissa. Eipä raikkaiksi ja suoraviivaisiksi käyttöoluiksi tarkoitettuja pilsejä ole toisaalta tarkoitettukaan tuntitolkulla snifferissä vemputettavaksi. Tässäkin tapauksessa kovempi hiilihappoisuus voisi kääntyä negatiiviseksi nakertamalla täyteläisyyden tuntemuksesta osan pois. Kokonaisuutena Valioluokka Pils kääntyy selvästi plussan puolelle. Kotimaisista laajan levikin maitokauppalagereista tässä on humalaa selvästi keskivertoa paremmin ja maltaisuuskin toimii. Puhtaudessa ja viimeistelyssä tämä hakkaa Kukko Pilsin, joka on tässä kategoriassa ollut itselleni jonkinlainen strandardisuora juo vuosia. Bulkkipanimoiden tärkkelyskuraan verrattuna rima on siis selvästi korkeammalla. Niin on toisaalta hintakin: 2,59 € olisi muistaakseni 0,33 l. purkki kustantanut Oulun Stockmannilla. Muualla hinta on luultavasti selvästi alempi. Itse ostaisin tätä näilläkin hinnoilla mieluummin kuin bulkkia, mutta tekisikö olutta nauttivan väestön valtaosa samoin? Se jää nähtäväksi. Sauna/janojuomaksi ja ruokapöytään Kuohu Valioluokka Pils on kuitenkin maitokauppojen lagervalikoiman paremmasta päästä. PISTEET: 31/50