Three Towns St. Eriks Pilsner

Osa Systembolagetin tilauksissta oli saapunut ja ne noukittiin kyytin kalareissun yhteydessä Haaparannalta. Kaikki jenkit olivat vielä matkalla, nyt saamassani erässä oli parin Brew Dogin lisäksi lähinnä ruotsalaisia oluita. Länsinaapurin uusista tuttavuuksista ensimmäisenä testattava on ruotsalaisen Three Towns -panimon nimissä Slottskällansilla pantu St. Eriks Pilsner. Arde testasi oluen joulukuussa ja kehui kovasti, enpä tätä olisi muuten hoksannut tilata. Samalla hommasin pari muutakin St. Eriks-olutta. Tyylikäisiin pulloihin nämä on pakattu, lähes vastaavia käytetään Meantime-panimolla.

Vaalean kultaisena helmeilevä, pudas pilsin väri. Melko runsas ja isokuplainen vaahto. Erittäin raikkaan humalainen tuoksu pitää sisällään reilusti sitrusta, hieman makean parfyymistä yrttisyyttä ja korren tai kaksi kuivaa heinää. Kuiva, puhtaan ohrainen mallaspohja, jälkimaussa aivan aavistus makeutta. Humalointi on todella maukas, melko hedelmäinen ja pehmeä. Lopussa on pehmeydestä huolimatta potkua. Humalainen maku ja sen mukanaan tuoma suutuntuma jatkuvat pitkään nautinnollisina. Suutuntuman on katkera, melko liukas ja pehmeän hiilihappoinen. Sopivan kepeä tunnelma ei latistu vetisyyteen tai tunkkaisuuteen missään vaiheessa. Puhdas ja virheetön, ehdottmasti maukas pils. Ei tätä turhaa ole kehuttu. PISTEET: 35/50

Nøgne Ø God Jul 2008

Nøgne Ø:n hyvänjouluntoivotus on Grimstadin panimon niitä oluita, jolle pieni kypsytys ei tee välttämättä tee hallaa. Tuoreena reilun paahtomaltainen ja makeahko humalapommi toimi vallan mainiosti, ei siinä mitään. Vuoden iässsä aromihumalointi menettää otettaan, maltaisuus kuivuu ja saa syvempiä sävyjä. Parivuotiasta 2007-vintagea olen juonut kerran, siinä kehitys oli jatkunut edelleen kuivempaan suuntaan. Pullo rapiat kolme vuotta sitten pantua vuoden 2008 erää (batch 385, pantu 060108) päsee nyt testiin.

Mustanpuhuva olut kaatuu aromilasiin todella näyttävänä paksun kermaisen vaahdon kanssa. Paahteinen tuoksu on herkullisen suklainen, aavistuksen savuisen hiiltynyt ja lakritsinen. Makeutta voisi aavistaa olevan vielä kohtuullisesti, sillä tummaa karamellimaltaan makeuta erottuu nuuhkiessa. Aromihumalat ovat jo häipyneet melkein olemattoimiin. Maussa on jykevästi tummaa maltaisuutta, limppua ja hieman maitosokerista happamuutta. Melkein voisi kuvitella tässä olevan vaniljaa. Suussa sulavan pehmeää suklaisuutta esiintyy alusta loppuun, sitä tasapainottaa lakritsinen suolaisuus juuri sopivasti. Jälkimaun tukeva, mutta uskomattoman pehmeä ja pitkä maltaan maku on todella miellyttävää. Tummaa, makeaa hedelmäisyyttä erottuu vielä. Katkeroakin on jäljellä sen verran, että tasapaino säilyy. Aivan myöhäisessä jälkimaussa maistuu hämmästyttävän tuoreella tavalla vaalea ohramallas, joka saa kaverikseen kahvinpapujen ja suklaamaltaan hieman happaman rasvaista makua sekä humalan pihkaisuutta. Suutuntuma on silkkaa samettisen rikasta maltaan juhlaa, näin voimakkaan makuiseksi ja täyteläiseksi olueksi God Jul on erittäin leppoista juotavaa. Kauniisti kypsynyttä herkkua, jonka soisi palaavan Alkon valikoimaan taas ensi jouluna varastojen ylläpitämiseksi. Pisteet nousevat hieman tuoreena juodusta 2007 vuosikerrasta. PISTEET: 41/50

Nynäshamns Bedarö Bitter

Nynäshamnin höyrypanimon Bedarö Bitteristä tulevat mieleen olutharrastuksen alkuajat. Olutopas löytyi googlehaun kautta ja sieltähän paljastui jo silloin melkoinen tietopankki oluista, joista en koskaan ollut kuullutkaan. Eräs ruotsalainen Bedarö Bitter oli rankattu korkealle, samoin muuan Snake Dog IPA. Eikä tietenkään ollut toivoakaan päästä niitä maistamaan. Bedarötäkin sai vain jostain tietystä etelän pikkukaupasta. No, muutama vuosi meni Snake Dog debytoi Alkossa. Bedarötäkin kai saa nykyään ainakin etelän isoimmista marketeista. Silti pääsin tätä jossakin määrin legendaarisa bitteriä maistamaan ensimmäisen kerran vasta kuukausi sitten, kun nappasin niitä kolme koriini Haaparannan Systembolagetista. Nyt viimeistä viedään, joten viskataanpa joku muistijälki bittiavaruuden syövereihin.

Bedarö on bittereille tyypilliseen tapaan kuparinruskea väriltään. Vaahto on melko löysää ja vähän saippuaista, mutta kestää hyvin. Tuoksu on hyvin raikas ja humaloidun aromaattinen. Siinä erottuu yrttisyyttä, hieman saippuaista sitruunaruohoa ja persikkaakin. Mallaspohja on rapea ja kuiva, vehnämallas lisää makuun hieman makeampaa kuohkeutta. Maku on humalapainotteinen, mutta ei mitenkään yltiökatkera. Suutuntuma on öljyisen liukas ja matalahappoinen, lopun katkerot kuivahtavat kielen päälle mukavan puisevana. Bedarö Bitter on melko simppeli mutta maukas sessio-olut. Kevyehkön ja raikkaan oluen juotavuus on huippuluokkaa, tästä saisi kaverin vaikka saunaan tai ruokapöytään tai kesäiselle patiolle tai piknikille tai... PISTEET: 34/50

Oppidårds Single Hop Ale

Edellisen ruotsinreissun jämät alta pois lauantaina haettavien uusien tilausten tieltä. Oppigård Single Hop Ale on muodikas, nimensä mukaisesti vain yhdellä humalalajikkeella maustettu 4,8 % golden ale. Humalaksi on valittu slovenialainen Styrian Goldings, joka on yksi suosikeistani ja jota olen usein kotipanimossakin käyttänyt.

Suodattamaton olut on kauniin utuinen ja väriltään oranssinkultainen. Vaahto on vähän epämääräinen, osin tiivis ja osin höttöinen. Hyvin se kuitenkin kestää. Tuoksussa humala saa hallita. Herkullinen Stryrianin tuoksu on runsaan yrttinen, makean ruohoinen ja aavistuksen sitruksisen kukkea. Raikas humalantuoksu houkuttaa pian ottamaan ensipuraisun. Tyylin mukaisesti oluessa on kuiva mallaspohja. Ehkä hieman keksisempiä vivahteita on mukana. Humalointi on voimakkuudestaan huolimatta lempeästi purevaa sorttia. Humalointi tuntuu yllättävän monimuotoiselta vain yhdellä lajikkeella saavutetuksi. Mukaan on saatu aromin lisäksi pyöreää suutuntumaakin mukavasti. Jälkimaku kantaa pitkälle ja mukaan ilmaantuu hieman hiivaista hedelmäistyyttä. Suutuntumassa on voltit huomioiden mukavasti pyöreyttä ja öljyisyyttä. Hiilihappoisuus on melko kevyttä ja pehmeän kuohkeaa. Raikas ja miellyttävästi humaloitu olut, jossa selvästi tuntuu Oppigårdsin kädenjälki. PISTEET: 35/50

Lagerit makupalettiin

Kotipanimossa on luvassa lagerpanemisen opiskelua. Kirjallinen osuus alkaa uskoakseni olla jotenkin hallussa, joten on aika siirtyä käytäntöön. Lähikuukausina tulille lähtee useampi erä erityylin pohjahiivaoluita, minkä takia ole viimeaikoina yrittänyt maistella erilaisia lagereita ja painaa maut takaraivoon. Perjantai-illan ratoksi ja huomisen reseptin viilaamisen helpottamiseksi päätin vielä maistella rinnakkain muutamaa erityylin lageria. Spaten Münchner Hell on joukosta humaloinniltaan kevein ja maltaisuudeltaan runsain, rapeampia pilsejä edustavat tällä kertaa Kaiserdomen Pilsener saksan Bambergista ja itseoikeutetusti Pilsner Urquell Tsekin Plzenistä.

Ulkonäkö
Molemmat saksalaiset ovat hyvin vaaleita, Urquell on joukosta tummin. Kaiserdomenissa runsaampi ja kermaisempi vaahto kuin Spatenissa, Urquell on jostakin näiden kahden väliltä.

Tuoksu
Spatenin tuoksu lavean maltainen, jyväinen ja hieman hunajaleipäisen makea. Aromihumalointia on kohtuullisesti, ja se tuntuu hieman makean yrttiseltä ja parfyymiseltä sekä tuoreen ruohoiselta. Kaiserdomenin maltaisuus on jo tuoksussa kuivempaa ja enemmän jyväistä sorttia. Humalointi tuntuu raikkaammalta ja enemmän kuivan heinäiseltä, mutta tässäkin tuntuu hennon yrttinen vivahde ja jotain muutakin mausteisuutta. Urquell erottu saksalaisista selvästi: sen maltaisuus muistuttaa muhevan tuoretta leipää olematta silti kovin makeaa. Saaz-humalan yrttinen ja hieman savuisen mausteinen aromi on houkutteleva, minkä lisäksi tsekkilagereille ominaista diasetyyliä erottuu selvästi.

Maku
Spaten on melko maltainen, ja siinä on selvästi leipäistä makeutta. Katkerohumalointi on melko kevyt, vaikka pieni katkeron nipistys tuntuukin jälkimaussa. Jotain epämääräistä nihkeyttä tuntuu myös. Jälkimaussa on kohtuudella kestoa ja maltaisen makeaa linjakkuutta. Kaiserdomen on kuivempi, rehellisen ohramaltainen ja jyväinen, eikä leipäisiä sävyjä erotu yhtä paljon. Mikään rutikuiva tämä ei saksalaiseksi pilsiksi kuitenkaan ole. Humalointi on rapeampi kuin Spatenissa, mutta toisaalta vähän pistävä ja karu. Jälkimaku jatkaa kuivan jyväistä ja hieman karskisti humaloitua linjaa. Urquell onnistuu olemaan sekä kuiva ja tuoreen leipäinen, minkä lisäksi diasetyyli lisää makua pyöristävää makeusefektiä. Humalointi on voimakas ja selkeä, mutta ei terävä tai pistävä. Jälkimaku on voimakkaasti katkera, mitä komppaa rutikuiva ja napakka pilsmallas.

Suutuntuma
Spaten on kuohkean hiilihappoinen, mutta pehmeä tekstuuriltaan. Maltaisuus on keskitäyteläistä. Muuten vähän tasapaksua makua elähdyttää lopussa kevyt humalan puraisu. Kaiserdomen on kepeämpi ja raikkaampi kautta linjan. Siinä on myös hiilihappoa kohtuullisesti, minkä lisäksi reipas ja mineraalisempi katkerointi lisää kirpeyttä purentaan. Urquellissa runkoa on aavistuksen Kaiserdomenia enemmän, mutta vähemmän kuin Spatenissa. Pyöreä katkeruus hallitsee, kuivattaa posket ja turrtuttaa kieltä. Urquell antaa selkeästi voimakkaimman suutuntuman.

Pohdiskelua
Rinnakkainmaistelut ovat opettavaisia kokemuksia. Tässäkin vaatimattomassa testissä kolme "vaaleaa lageria" osoittautui hyvin erilaisiksi, mikä oli testin tarkoituskin. Tasavertaiset olosuhteet antavat kummasti perspektiiviä pienillekin vivahteille. Spaten on perusvarma lager vaikka ruokapöytään, mutta ei herätä suuria tunteita. Ettaler Kloster Edel-Hell on Alkon tarjonnasta parempi tyylinsä edustaja vähän joka suhteessa, mutta varastosaldot ovat melko surullista katsottavaa tällä hetkellä. Harmi on myös, että että testiin ei ollut saatavissa parempaa saksalaista pilsiä. Ei Kaiserdomenissakaan mitään isompia vikoja ole, mutta kyllä parempiakin esimerkkejä tyylistä löytyy. Tarkoitus on kuitenkin yrittä seuraavaksi jotakin tämän suunnan olutta. Plzenin superpehmeä vesi tekee ihmeitä pilsille, mikä varamsti on Urquellin suurin "salaisuus". Plzenin aitoon pilsiin on varmaankin mahdotonta kyllästyä. Tätäkin tyyliä täytyy yrittää lähitulevaisuudessa. Mäskiveden säätelyä on edessä joka tapauksessa edessä.

Nøgne Ø Red Horizon

Nøgne Ø:n Horizon-sarjan oluet ovat oluthörhöjä ympäri maailmaa jo pidempään puhuttaneen "hyperolutbuumin" lipunkantajia. Sarjan Red Horizon saapui jokunen tovi sitten Arkadian Alkon erikoisoluvalikoimaan, joten pitihän sitä toki kokeilukappale hommata. Speksit ovat melkoiset: 17 % alkoholia, 75 IBU:a katkeroita, käytetty Masumi-sakepanimon sakehiivalla No. 7. Pikkuruinen 0,25 l:n pullo on kääräisty somasti rapisevaan paperiin ja koko komeus sullottu vielä näyttävään peltiputkeen. Mistään ihan perusbulkista ei siis ole kyse. Pieni huvittunut virne vääntyy naamalle ilman maistamistakin. Olisi tietää panimoestareiden aatteet idean syntyhetkellä ja reseptin viilailun eri vaiheissa. Ovatko kaikki palaset pitkään harkittuja ja kokeiltuja? Vai onko luotettu tuuriin, tuupattu sammiot täyteen tarpeita ja lurautettu sakehiiva perään? Hauska idea joka tapauksessa. Maku on sitten asia erikseen ja siihen paneudumme seuraavaksi.

Red Horizon kaatuu lasiin liukkaan ja hieman öljyisen näköisenä. Väri on punertavan oranssi, eikä samentavaa hiivaa ole. Vaahto on ohut ja katoavaista sorttia, mutta kestonsa ajan melko pitsinen. Tuoksussa erottuu ensimmäisenä voimakas humalalointi hieman saippuaisen kukkaisena, makean hedelmäisenä ja aavistuksen yrttisenä. Hieman myöhemmin kuvaan astuu vaikeammin määriteltävää hiivaisuutta, joka epämääräisen hedeläisen makeana ja varsin mausteisena muistuttaa joiltakin osin maistamiani sakeja. Kuivattujen persikoiden makeutta ja rusinaa, vaahtokarkkia sekä hieman inkiväärisen oloista mausteisuutta. Inkiväärivaikutelma syntyy ehkä humalista yhdistettynä alkoholiin, joka on voimakas osa oluen perusmakua. Melko lämpimänä (mitattaessa 17 astetta) alkoholisuus antaa vähän periksi ja maku monipuolistuu. Mallasta on paljon ja se on sokerisen makeaa, ja hieman karamellisoitunutta. Mallaspohja muistuttaa aika paljon joitakin vaaleamman pään barley wineja. Jälkimaku jatkuu pitkään katkerana ja melko alkoholisena. Miellyttävä kuivahedelmäisyys ja yrttiset humalan jäänteet viipyilevät makunystyröillä pitkään. Siirappinen neste tahmaa huuulet ja suutuntuma onkin öljyisen paksu ja täyteläinen. Red Horizon on persoonallinen olut, jota on vaikea kategoriosoida. Vaikutteita on niin barley wineista, tupla-ipoista kuin vahvoista belgialeistakin. Viinaisuus puskee päälle, muuta sen alta voi löytää mukavia yllätyksia. Kannattaa ehdottomasti nauttia tämä olut lähes huoneenlämpöisenä, jolloin se on vähemmän alkoholinen ja monimuotoisempi. Pisteet: 36/50

Kotiolutta lasissa: VV-Ale

Lienee aika naputella kokemuksia panemastani vattu-vaniljaoluesta, jonka pullotuksesta on aikaa tasan kuukausi. Idea oli siis tehdä vadelmilla ja vaniljalla maustettu olut, johon piti saada skottioluille tyypillistä karamellin makua mukaan. Aikaisemmin testaamani yksilö vaikutti vähän raakileelta, joten otetaanpa nyt uusiksi.

Ulkonäkö on suunnitellun kaltainen. Vadelmat tuovat sameahkon tummanruskeaan olueen mukavasti syvää punaista väriä. Vaahto näyttää erittäin hyvältä pikarilasissa: se on juuri sopivan paksu ja melko ja tiiviin kermainen koostumukseltaan. Vadelmia ei voi olla aistimatta, mikäli nenä sattuu olemaan kymmenien senttien etäisyydellä lasista. Vadelmaisuus on sen verran voimakasta, että varsinkin oluen ollessa kylmää muita tuoksuja joutuu vähän kaivelemaan. Alta löytyy kuitenkin tummaa karamellia, hieman maltaan paahteisuutta ja aavistus vaniljaa. Maku on selvästi kuivempi kuin tuoksu antaa odottaa. Marjat tuovat mukaan melkoisesti hapokkuutta. Kuten jo aiemmin kirjoitin, kävi olut marjojen lisäämisen jälkeen selvästi suunnittelemaani kuivemmaksi. Sen huomaa nyt selvästi, kun makeutta ei ole tarpeeksi tasapainottamaan vadelmien hapokkuutta. Myös mallasrunko jää melko ohueksi. Karamellia sentään maistuu jälkmaussa, ehkä myös aavistus pähkinää ja humalan yrttisyyttä vadelmaisuuden ohella. Ihan lopussa tuntuu pientä epämiellyttävää kirpeyttä, ehkä se on peräisin vadelman kivistä tai kuorista. Lämmetessään olut onneksi paranee hieman ja noin 16 asteisena maku saa lisää syvyyttä. Valitettavan karheaksi kokonaisuus silti jää, eikä suutuntumassa ole tarkpeeksi tukevuutta. Kovin tyytyväinen tähän tekeleeseen on vaikea olla. Kyllä tätä juo, mutta kovin kaukana lopptulos on suunnitelmasta. Ei ole marjojen kanssa läträäminen näköjään ihan helppoa.

Žiguli Õlu

Tammikuisen tiistain ratoksi kaivelin jääkaapista nostalgiaa uhkuvan virolaisoluen. Žiguli on virossa Viru Õlun panema uusioversio ilmeisen legendaarisesta neukkulagerista. Etiketti on asiaankuuluvan retrohenkinen yksinkertaisessa karuudessaan. Tavallaan tyylikästä, ei turhaa silottelua tai retostelua. Kun vielä oluen nimikin sattuu tarkoittamaan toista tyylikkään neukkusuunnitelun klassikkoa, Ladaa, saa pullon hypistely aikaan pientä pelonsekaista jännitystä. Sisältö pistää väkisin mietityttämään.

Oluen väri on tyypillisen kullankeltainen, niin myös keskikokoinen vaahtokukka. Jo kaadettaessa erottuu voimakkaasti makeaa diasetyyliä. Nenää lasiin dippaamalla diasetyylin takaa erottuu jyväistä mallasta ja kohtalaisesti ruohoista humalaa. Tuoksu muistuttaa melkoisesti joitakin tsekkilagereita, joissa diasetyyliä on joskus reippaastikin. Taustalla erottuu hieman häiritsevästi liuotinmaista terävyyttä. Maltaisuus on melko pehmeää ja hieman makeaa. Ehkä vähän hunajaistakin. Jälkimaku jää vähän ohueksi ja jotenkin tyhjäksi. Pieni humalan puraisu tuntuu ja valitettavasi myös metallista karkeutta. Lämmetessään olut käy vähän pahviseksi, mutta eipä näitä taskulämpöisinä ole tarkoitus juodakaan. Suutuntuma on melko pehmeä ja liukas. Hiilihappoa on sopivasti ja kokonaisuudessaan juotavuus on viileänä ihan hyvä. Ei ihan paska. Enemmän tässä makua ja luonnetta on kuin suomibulkeissa. Sopii Ladamiehelle ja-naiselle, joita kirvellä veistetty muotoilu ja pikkuviat eivät estä nauttimasta varmasta perusmenosta. Pisteet: 22/50

Lapin Kulta Tuisku

Lapin Kulta herättää pitkästä aikaa edes jonkinasteista mielenkiintoa suuria "kotimaisia" (Hartwall-Heineken) panimoita kohtaan Tuisku-uutuusoluellaan. Teerenpelin laitteilla yhteistuumin pantu luomuolut on totutusta poiketen käytetty pintahiivalla ja jätetty suodattamatta. Mausteeksi on heitty vielä kotimaista siankärsämöä. Tyylikkään patenttikorkkipullon voi napata sisältöineen kainaloon Alkosta (3,98 €/0,5) ja miksei maitokaupastakin, Tuisku kun on vahvuudeltaan 4,7 %. Eipä kyllä ole sattunut silmiin oululaisissa marketeissa, mutta OO:ssa näkyy joku löytäneen Tuiskua ainakin Tampereen Stokkalta. Kyseessä on joka tapauksessa rajoitettu 85000 pullon erä, josta minulle sattui yksilö nro. 82540.

Patenttikokki posahtaa kuuluvasti uutuuslapparin auetessa. Tuoppiin pulppuaa kevyesti sihisten utuisen oranssinruskea olut. Poreilevaan olueen muodostuu melko kookas, mutta harvahko vaahto, joka laskee vähitellen häviämättä kuitenkaan kokonaan. Tuoksussa on ruohoa, melko tiukkaa yrttisyyttä ja aavistus makeaa kukkaisuutta. Nuuhkiessa mallas vaikuttaa kuivalta ja hieman nahkean hapahkolta, taikinajuuri ja ruis tulevat mieleen. Maku vastaa tuoksua melko hyvin, mutta yrttisyys taipuu nyt enemmän kuivahkon hedelmäisyyden suuntaan. Sitrustakin erottuu, erityiseti jälkimaussa. Mallasrunko on kuiva ja alussa melko jyväinen, lopussa hieman hiivaisen nihkeän ja hedelmäinen. Kovin täyteläinen Tuisku ei ole, mikä ei varsinaisesti tule yllätyksenä. Katkerohumalointikin on kevyt, mutta kevyt mallasrunko salli toisaalta pienen nipistelyn kitalakeen jälkimaussa. Runsaampi humalointi voisi peittää yrttisyyttä, jota tässä selvästi on yritetty tuoda esille. Ja mielestäni ihan kuhtuudella onnistuttukin. Suutuntuma on pirteän hapokas ja auttamatta hieman vetinen. Toisaalta suomibulkkien tyypivika, tärkkelyksinen tunkkaisuus, ei tätä täysmallasolutta vaivaa. Melko virkistävänäkin Tuiskua voisi pitää. Kun vielä makuakin on saatu kohtuudella mukaan, voittaa tämä helposti peruslapparin. Voisinpa ostaa toistekin vaikka saunajuomaksi tai kalaruoan kaveriksi. Pisteet: 28/50

Oppigårds Golden Ale

Haaparannan tuomisista on maistossa Oppigårds Golden Ale. Tuoteselosteen tärkeimmät rivit lupailevat 5,2 %:n oluen sisältävän pils- ja karamellimallasta, sekä humalia niin Englannista kuin jenkeistäkin. Muutamat maistamani Oppigårds-oluet maistuneet vallan hyvin, erityisesti Indian Tribute oli mukavan kuiva humalapommi. Odotukset ovat siis melko korkealla myös Golden Alen suhteen.

Vaalean kullankeltainen olut kaatuu lasiin kristallinkirkkaana, eikä pullossakaan näy hiivaa. Suodatettua siis. Löysää vaahtopitsiä muodostuu, mutta ei se erityisen houkuttelevalta näytä. Tuoksussa mukavasti brittihumalien vehreää yrttisyyttä, jenkkilajikkeideiden sitrushedelmäisyys on taka-alalla. Aromikasta, jyväisen kuivakkaa pilsmaltaan tuoksua. Suodatus lienee syönyt hedelmäisimmät hiivan piereskelyt, jälkimaussa tosin tuntuu makeahkoa persikkaisuutta. Se voi hyvin olla myös humaloinnin ansiota. Mallasrunkoa on mukavasti pieneen öljyisyyteen asti, lopussa karamellimallas pyöristää humalointia jo turhankin paljon. Katkeroita voisi olla reilusti enemmänkin tällä mallasrungolla. Kevyen yrttinen nipistely jää kyllä suuhun jälkimakua piristämään. Suutuntuma jää vähän latteaksi, jotain potkua tähän kaipaisin. Vähän tylsä olut, jossa ei kuitenkaan ole mitään erityisiä vikoja. PISTEET: 31/50