Kotiolutta pöntössä: Ger Pils

Eilinen tiivistyy aika hyvin sanoihin keittomäskäys ja kuivahumala. Panimomestarileikit siis jatkuivat, tällä kertaa pantiin lageria ja kuivahumaloitiin edellinen keitos.

Lager lähti liikkeelle Urquell:n tyylisestä, puhtaasti saaz-humaloidusta tsekkipilsin pohjalta, mutta kehitellessä ajauduin kuitenkin vähän eri linjoille. Halusin lisää syvyyttä ja monipuolisuutta mallasrunkoon, jota lähdin hakemaan korvaamalla osan pilsmaltaasta paahteisemmalla pale alemaltaalla ja lisäämällä vähän carapilsiä ja mausteeksi biscuitia. Tein kolmivaiheisen mäskäyksen, joista noston sakkarifikiaatiosta ulosmäskäykseen toetutin keittämällä. Jospa tuokin lisätyö palkittaisiin astetta herkullisemmalla mallasrungolla. Katkeruutta halusin kohtuullisen reippaasti ja annoin vetovastuun Hallertauer Perlelle. Aromihumaloiksi nakkasin Saazin lisäksi Willamettea, joka on hienon yrttinen lajike sekin. Käytämästäni vedestä puolet oli deionisoitua, joka vie vesijohtovettä vähän enemmän Pilsenin oloja muistuttavaksi ja auttaa toivottavasti löytämään haluttua pehmeyttä sekä humalointiin että maltaisuuteen. Hiivavalintana Wyeast Urquell Lager, mikäs muu. Osittain tuon akkuveden kanssa lotraamisen ja hörhöillä ajoittain ilmenevän lagereiden lähtökohtaisen dissaamisen vuoksi annoin tälle nimen Bland Lager? Toivottavasti nimi ei ole liian enteellinen. Asia selvinnee parin kuukauden päästä.

                                                    Kuva: Keittomäskäämisen ihanuus

Mäskäimen modaaminen tuntui onnistuneelta. Lämpö pysyi nyt ehkä vähän paremmin uuden eristekerroksen myötä, mutta piti sitä lämpöä vieläkin antaa kuumaa vettä lisäilemällä. Kai tuo on vain hyväksyttävä kun näin pieniä massoja yrittää pitää lämpimänä. Ollapa Uusi suodatinkin toimi, ei tukkeutumisia tai muutakaan ongelmaa. Hidastin myös vierteen laskemista litrasta lähemmäs puolta litraa/minuutti tehokkuuden nousun toivossa. Ja nousihan se selvästi. Enemmänkin olisin saanut vierrettä kuin olin laskenut, kattilat vain eivät riittäneet. Parempi silti näin päin.

Hikisen panourakan jälkeen siirsin vielä viikko sitten startanneen APA:n sekudääriin ja nakkasin perään Amarilloa ja Cascadea. Ominaispaino oli tippunut 1,012:een ja käyminen on lopussa. Mittaamisen yhteydessä otettu huikka nosti hymyn huulille, joten hyvältä vaikuttaa. Viikon päästä on sitten pullotushommia tiedossa.

Public House Pivo - avajaiset

Ouluun aukeaa sen verran harvoin edes laimeasti kiinnostavia baareja, että Public Housen Pivon avaaminen ylittää kirjoituskynnyksen komeasti. Café Miloun paikalla (Asemakatu 21) startannut pubi tulee omistajien mukaan olemaan rokkihenkinen tsekkibaari, josta löytyy laaja ja nopeasti vaihtuva olutvalikoima. Kuulosti sen verran kiinnostavalta, että pitihän paikka käydä avajaisiltana katsastamassa.
Porukkaa oli liikkeellä pienehkön pubin täydeltä. Tila oli rempattu ja sisustettu moderiksi, mustaa kiviseinää, nahkasohvia ja puiset arkut pöytinä. Baaritiskillä on tilaa useammalle tyypille istua, samoin pitkällä ikkunatiskillä. Rokki soi ja myös näkyy tiskin takana. Ne tärkeimmät, eli tarjottavat, olivat ymmärrettävästi vielä vähän keskeneräisessä tilassa. Kuudesta hanasta käytössä vain kaksi, niistä löytyi Urquell ja tumma Budvar. Pullovalikoimaa oli oululaisittan ihan hyvin, mm. Affligem Blond, Kwak, Chimay Blue, Anchor Steam ja Brew Dog 77 Lager. Ei kuitenkaan mitään todellista helmeä tai harvineisempaa kulkijaa mukaa. Pullolistaa en nähnyt, toivottavasti tilanne korjautuu. Belgeille löytyi sopivia pallolaseja ja Urquell laskettiin oikeaoppisesti nimikkolasiinsa. Hinnat parin pullon perusteella normaalia baaritasoa: Affligem Blond 6 €, Kwak 7,5 €.

Ihan peruspositiivinen fiilis paikasta jäi. Suhteemme eteneminen riippuu pitkälti valikoiman kehityksestä. Jos saavat yhteenkin hanaan tiuhaan vaihtuvaa laatukamaa ja elävyyttä sekä mielikuvitusta myös pullovalikoimaan, voi Public House Pivosta tulla mukava pistäytymispaikka.

Three Floyds Dreadnaught Imperial IPA

Tupla IPA:a Indianasta, keveri toi pullon jaettavaksi. 9,5 % humalakeitto onkin juuri se, mitä ihminen hikisen kotipanimopäivän (josta juttua huomenna) jälkeen tarvitsee. Sen pidemmittä löpinöittä asiaan.

Vaalean meripihkainen olut on varovasti kaadettuna kirkas, vaahdon hienojakoinen kermaisuus ja kestävä pitsi ovat kuin oppikirjasta. Tuoksu on aluksi humalatarhoineen huumaavan pihkainen, mutta lämmetessään enemmän sitrushedelmiin ja mangoon sekä kukkaisnektareihin suuntautuva. Hieman karamellia ja keksiä pölähtää myös nenään. Tuore, raikas ja puhdas ensinuuhkaisusta alkaen. Todella pehmeä, kohtuullisen maltillisesti karamellinen mallasrunko antaa humalien juhlia antaen silti hienon selkärangan ylimakeuteen sortumatta. Dreadnaught ei ole katkerin tyylinsä edustaja, mutta sen humalointi on upean laaja-alaista ja jykevyydestään huolimatta pehmeästi purevaa. Suutuntuma on silkkaa samettia, upean kuohkea ja lopussa hieman kasviuutemaisen katkera. Eipä tästä enempiä jorinoita pysty säveltämään, hyvin yksinkertainen oluthan tämä lopulta on. Mutta samalla niin herkullinen ja äärimmäisen miellyttävä juotava. PISTEET: 43/50

Kotiolutta: Täyttä höyryä kotipanimossa

Pitkään odoteltu viikonloppu alkaa olla takana. Reilun puolen vuoden ”pakkoloma” panimoleikeistä oli tarkoitus katkaista juhlavasti viettämällä sekä lauantai että sunnuntai kattiloiden äärellä. No, ihan kahteen panokseen en alla luettavista syistä yltänyt, mutta touhua riitti silti kiitettävästi. Kämpän nurkasta kantautuva pulina ja ilmassa leijuva jenkkihumalan aromi kertovat, että jotain sain aikaankin.

Lauantaina hyökkäsin blogin lukijan synttärioluen kimppuun. Tehtävänantoon kuului loihtia helposti juotava, kevyehkö olut Cascadehumaloinnilla. American Pale Alelta haiskahtaa ja sellaista lähdin myös ruuvaamaan. Reseptin pidin varsin simppelinä, mallaspuolelle pale alea, kahta karamellia ja pari vehnänjyvää. Katkerohumaloinnin pyöräytin Magnumilla ja aromia haettiin Cascaden lisäksi myös Amarilloa. Kuivahumalointia on jatkossa luvassa, lajikkeet C ja A käyttöön siihenkin.

Panopäivä meni suuremmitta ongelmitta. Sen verran piti kuitenkin kaivaa verta nekusta, että täytin keittokattilan vähän turhan optimistisesti. Tuloksena oli ansaitusti ”boiling over” sekunnin sadasosan sisällä ensimmäisen humalapelletin putoamisesta kattilaan. Siivoamista siis riitti. Enemmän kuitenkin huolestuttaa alhaiseksi jäänyt mäskäystehokkuus. En oikein keksi muuta syytä kuin mäskin huonon huuhtoutumisen, joka taas pistää epäilemään suodattimeni toimintaa. Jokunen litra jäätiin siis tavoitteesta, mutta pönttöön tuli sentään täytettä. Ja siellä se nyt pöhisee, tai on pöhissyt jo toista vuorokautta.

Sunnuntaina oli tarkoitus panna alkuun uusi lagerviritelmä. Koska en lauantaina ehtinyt hakea oluessa tarvitsemaani deionisoitua vettä, täytyi hommaa siirtää viikolla. Keittomäskäilyssä menee kuitenkin sen verran aikaa, että tuon panemiseen varaa mielellään koko päivän. Päätin kuitenkin rakentaa rakennella uuden suodattimen mäskäinlaatikkoon ja lisätä samalla vähän eristystäkin. Samalla sain haettua kaupasta Sitä Vettä, joka oli yllättävän tyyristä (lähes 1 €/l).

Jenkkilässä rst-sukasta tehdyt ratkaisut ovat suosittuja, joten päätinpä kokeilla. Tämä viritys on jotakuinkin hepoin mahdollinen.
Lähtökohtana on Kärkkäiseltä haettu 40 cm pitkä pesukoneen vesiletku (alle 6€) ja sopiva päätyhattu (alle 2 €).

Ensin katkaistaan letkun päädyistä turhat liittimet ja kiskotaan kuminen sisäletku ulos. Käteen jää tympeiden metallitikkujen lisäksi ontto, teräspunoksinen rst-sukka, joka siis läpäisee nestettä ja toimii suodattimena. Toisen pään kiinnitin klemmarilla vanhastaan laatikossa olleeseen nippaan ja avoimen pään tukin tulpalla. Valmista tuli.

Eristeeksi alumiinikerroksellista retkipatjaa (alle 6 €/180 cm), joka laatikon kylkeen jeesusteipattuna tuo koko hoitoon tiettyä tuhmuutta. Eri asia sitten, oliko näistä toimista yhtään mitään hyötyä. Jos tehokkuus ei nouse, pitää tosissaan alkaa pohtia tekemisiään.

Kotiolutta lasissa: Mäntti-Antin First Encounter

Pistin tuossa taannoin panovehkeitä kiertoon ja nyt palautuksen yhteydessä sain kouraani pullollisen poikien ensimmäistä täysmäskättyä keitosta maaliskuulta. First Encounter on belgityylinen IPA, luultavasti La Chouffen IPA Tripel on ollut tälle esikuvana mikäli yhtään toista panomiehistä tunnen. Belgihiivaa ja jenkkihumalaa on siis odotettavissa, tarkempia speksejä en kuitenkaan hoksannut kysyä. Sain vielä puhelimitse kehotuksen varata puoli tuntia pullon avaamiseen, sen verra eläväistä tavaraa kuulemma on luvassa. Suojalasit päähän ja hommiin... (ei oikeesti).

Ei siinä mennyt kuin vartti. Hissuttelun jälkeen sain lasiin hiivasen sameaa, kellanruskeaa ja voimakkaasti vaahtoavaa olutta. Jo availlessa nenään puskeneet humalan aromit ovat nyt paremmin tutkailtavissa. Reippaasti sitruksinen, aprikoosinen ja kohtalaisen pihkainen tuntuisi olevan. Selvästi erottuu myös kypsää marjaisuutta, joka on luultavasti hiivan tekosia. Voimakkaimipia belgihiivapläjäyksiä tämä kuitenkaan ole, ilmeisesti hiiva hukkuu humalien alle. Mallasrunko on hyvin kuiva ja ohuehko, mutta melko pehmeä. Vähän lisää jäämäsokereita ja pyöreyttä tämä kaipaisi. Oliko tässä muuta kuin perusmallasta? Asiaankuuluvasti katkeruuta on reippaasti, jälkimaku varsinkin on voimakkaasti pureva. Belgihiivan hapanta makua on sopivasti. Jotain pientä kitkeryyttä löytyy myös, mutta en yhdistä sitä humalointiin. Olisiko maltaista irronneita tanniineja? Eipä tuo juotavuutta juuri haittaa. Suutuntuma on jostain kevyen ja keskitäyteläisen väliltä, vähän tukevampikin voisi siis olla. Jämäkkä katkerus lopussa on kuitenkin nautittavaa. Tuoreena humaloinnin voima on varmasti ollut vielä luokkaa kovempi, mutta mukavan virkistävä humalakeitto tämä on vieläkin. Tästä on hyvä lähteä kehittelemään reseptiä eteenpäin. PISTEET: 33/50

Stadin Panimo Ultimator Vaalea Dopplebock

Jatketaanpa StaPa:n koeajamista. Eiliseen Bismarckiin on varmasti hyvä vertailukohta tämä vaalea doppelbock (Arkadian Alko: 6,03 €/0,33 l). Odotettavissa on luultavasti leipäisempää menoa miedommalla humaloinnilla. Vitamiineja on peräti 9,4 %, mikä vähän pelottaa. Tuon määrän kätkeminen kun vaatii vaalealta oluelta jo melkoisesti ja liika makeus on väistämättä uhkana. Vaalea tuplapukki yltääkin vain harvoin jos koskaan tummempien versioiden monimuotoisuuteen, eikä tyyli suosikkeihini kuulukaan. Syksyn kausioluita nämäkin kuitenkin ovat, joten ei muuta kuin kahvatuoppi kouraan testaamaan.

Vaalea Ultimator on yllättäen vaalea, hieman utuisen kullankeltainen väriltään. Melko ohut vaahto osoittautuu jokseenkin kestäväksi ja kermaiseksi. Tuoksussa on paljon samaa kuin Bismarckissa, eli makeaa mallasta, aavistus karamellia sekä kohtuullisesti makean yrttistä humalaa. Rusinainen hedelmäisyys korostuu nyt kuitenkin selvästi ja alkoholikin on aistittavissa. Makeaa, leipäisen hedelmäistä jyvälientä, jossa katkerohumalaa on vain mausteena. Näin "isolta" oluelta olisi ehkä odottanut enemmän syvyyttä mallaspuolelta, mutta sitä lienee vaaleilla maltailla hyvin vaikea saavuttaa. Maltaan määrän huomioiden suutuntuma on yllättävän juokseva, eikä juurikaan alkoholin polttama. Kyllä tällä silti posket punaa, kuten kunnon doppelbockilla kuuluukin. Ihmeekseni makeus ja kevyt alkoholisuus eivät nouse liian hallitseviksi tai ala muutenkaan tökkiä, joten tasapainottelussa on taas onnistuttu ihan kiitettävästi. Varsin juotava olut kaikenkaikkiaan siis. Viltti niskaan ja parvekkeelle ihmettelemään auringonlaskua, siihen hommaan tämä doppelbock on omiaan. PISTEET: 32/50

Nils Oscar Rökporter

Pitkästä aikaa kantabaarissa, keskustan remontin jäljiltä patiokin iskussa. Tarjolla jokusia uusia pikkulinnun herkkuja, joista nyt testissä länsinaapurin Nils Oscar Rökporter.

Syvä rubiininpunainen väri, niukka beige vaahto. Mehevän savuinen tuoksu, savukinkkua ja maltaista limpunkuorta. Olisiko jopa aitoa Bambergin savumallasta mukana? Tummaa kuivahedelmää, rusinoita ja rukiista happamuutta. Humalointi tuo mukaan yrttisyyttä, joka tasapainottaa mallasprofiilia. Leipäinen ote vie kohti suklaisen paahtunutta ja hapahkoa jälkimakua, joka säilyy pitkään miellyttävänä. Voltteihin (5,9 %) nähden täyteläinen maku, pehmeä hiilihappoisuus sopii kuvaan. Nautittava olut, tämän haluaisin syksyn riistaruokien kaveriksi ja miksei joulupöytäänkin. PISTEET: 37/50

Published with Blogger-droid v1.7.4

Orkney Dark Island

Skotlannin tuliaisten maistelu jatkuu, tällä kertaa neste tulee Orkneyn saaren luoteiskulmalta. Orkneyn panimo on harrastajien varsin korkealle rankkaama, mihin lienee osittain syynä panimon miedompien oluiden kohtuullinen saatavuus paremmin varustelluista maitokaupoista. Myös nyt testaamani Dark Island on maitokauppalevikissä, mutta jotenkin on jäänyt maistamatta. Nythän tulee tämäkin virhe korjattua. Dark Island on 4,6 %:n vahvuinen Old Ale. Skotit osaavat erityisesti näiden hieman tummempien oluiden salat, joten melko kovin odotuksin tätä lähden maistamaan..

Olut on väriltään erittäin tumman rubiininpunainen, lähes musta. Beige vaahtorinkula on melko vaatimaton, mutta se vähä on kermainen ja pitsinen. Hieman liian kylmäksi jäähtyneestä oluesta ei aluksi tahtonut irrota muuta kuin hiiltynyttä, lähes savuista paahdetta. Vähitellen olut kuitenkin avautuu ja siitä alkaa löytyä yrttistä humalaa, skottihiivan marjaista fenolisuutta ja kermatoffeeta


Mallasrunko on kuivahko, hieman keksinen, tumman karamellinen ja siihen sulautuu tuoksun savuinen paahde sekä annos suklaata. Vanhaan hyvään malliin olut myös hieman hapan. Jälkimaussa on hyvin nautittava, hienostuneen paahtunut ja kuivahedelmäinen, katkeroitakin jää kohtuudella suuta kuivaamaan. Kuiva, nahkean hapako suutuntuma on hyvin matalahiilihapponen, mutta se sopii oluen makumaailmaan hyvin. Tässä saattaisi olla real-käsiteltynä todella nautittava olut. Hyvää tämä on toki pullostakin. Ehkä aavistuksen tukevuutta kaipaisin kuitenki lisää. PISTEET: 34/50

P.S. Sitä kaivattua täyteläisyyttä tarjoaa luultavasti oluen 10 %:n viskitynnyrikypsytetty Reserve-versio, jonka Hiivahommat testaa lähitulevaisuudessa.

Stadin Panimo Bismarck

Bismarck on StaPa:n tulkinta imperial pilsistä, eli vahvasta (tämä 7 %) ja voimakkaasti humaloidusta vaaleasta lagerista. Tyyli on kiinnostava ja haastava, sillä vaalean lagerin puhtaan mallasrungon alle on vaikea kätkeä niin panimoteknisiä ongelmia kuin vahvuuden mukanaan alkoholisuutta. Aromaattinen humalointi on tässä tärkeässä osassa, mutta sekään ei saisi jyrätä maltaisuutta täysin alleen. Kuten niin usein, tasapaino on avainasemassa. Lagereiden lähtökohtaisesti puhtaampi luonne tekee kuitenkin tasapainon löytämisestä vielä haastavampaa kuin pintahiivaoluiden tapaiksessa. Pahimmillaan imperial pils voi olla yltiömakea ja alkoholinen "viinalager", parhamillaan taas voimakkaan katkera ja aromaattisen humalainen nautinto lagerin liukkaalla juotavuudella. Mikkellerin jenkkihumaloitu Draft Bear on edelleen suosikkini tässä tyylilajissa. StaPa:n versio on humaloitu saksalaisilla jalohumalilla, joita on lisätty myös kypsytysvaiheessa "kuivahumalointina" antamaan vielä lisää aromia. Panimon pullotuokset ovat ollee poikkeuksetta vähän pliisuja, toivottavasti Bismarck potkii terhakammin. Oman testiyksilönsä voi noutaa Arkadian Alkosta hintaan 5,98 €.

Bismarck on vaalean kuparinruskea väriltään, keskikoinen vaahto on hyvin kermainen ja houkuttelva. Tuoksu on käytetyille humalille tyypillisesti hienostuneen yrttinen, makeahko ja hieman kukkaisen hunajainen, ruohoinen ja jopa herukkainen. Myös selkeä maltaan makeus tuntuu nenässä vaikuttaen aaivistuksen karamelliselta. Ote on hento mutta houkutteva, eikä merkkiäkään epäpuhtauksista ole havaittavissa. Makukokemus alkaa voimakkaan maltaisena ja leipäisenä, mutta onneksi ei kovinkaan makeana. Katkerutta ei ole liiaksi, mutta kauttaaltaan riittävästi tasapainottamaan maltaan makeutta. Mallas kehittää bockeista tuttua hedelmäisyyttä, joka tässä tapauksessa menee lähelle kuivattuja viikunoita ja aprikooseja. Hedelmäisyyttä ikään kuin kuorruttaa kevyt karamellinen vivahde, joka ovelasti ilmaantuu myöhäisessä jälkimaussa. Alkoholi lämmittää lopussa kohtalaisesti, maistuukin hieman ja tekee suutuntumasta hieman nahkean, mikä on kuitenkin melko pieni kauneusvirhe kokonaisuuden ollessa muilta osin näin hyvin reilassa. Keskitäyteläistä suutuntumaa kuljettaa kuohkea hiilihapposuus, eikä panimon tuotteita vaivannut latteus onneksi vaivaa. Miellyttävä, selvästi mallaspainotteinen imperial pils, johon on saatu monimuotoisuutta luultavasti hyvin yksinkertaisilla raaka-aineilla. Kun vielä juotavuuskin on kohdallaan, ei tästä voi kuin tykätä. Viihtyy hyvin yksikseen, mutta varmasti myös tuhtien ruokien kaverina. PISTEET: 35/50

Arran Blonde

Kotona Oulussa. Ja mikäpä on ollessa, kun kaappiin on ilmaantunut kuukauden aikana tuliaisoluita niin Skotlannista kuin Helsingistä. Reittaussuman purkaminen ei voisi tuntua juuri miellyttävämmältä tehtävältä Utsjoen tarjottavien jälkeen. Aloitetaanpa Arranin saaren nimikkopanimon 5 %:n golden/blond alella. Arranin panimon tuotteita ei ole ennen tullut vastaan, tislaamotuotteita sen sijaan on joskus tullut maistettua. Tuoteselosteen mukaan Blonden pulloversio sisältää tapetussa muodossa (pastöroitu + filtrattu) ohra- ja vehnämallasta. Luultavasti myös humalia, hiivaa ja vettä, vaikkei niitä mainitakaan.

Kullanoranssi olut on kirkas ja valkoista vaahtoa muodostuu kaadettaessa niukalti. Tuoksusta löytyy humaloinnin ja luultavasti osittain myös hiivan seurauksena hunajaista hedelmänektaria, aprkoosia, reilusti tuoretta ruohoa ja yrttisyyttä. Vehnän makeus erottuu myös selvästi. Ruohoinen makeus alkoi lähes tökkiä lasin puolivälistä alkaen. Maku on selvästi odotettua kuivempi, hieman paahtoleipäinen ja vehnän pyöristämä. Hedelmäisyys jatkuu hieman nahkean hiivaisena ja loppuun ilmaantuu aavistus pähkinää. Katkeruutta on kohtalaisen napakasti ja jälkimaun hedelmäisyys ja kuivuva maltaisuus sointuu siihen mukavasti. Aavistuksenomainen pahvisuus tässä ehkä tuntuu. Kesitäyteläinen ja hieman öljyinen, matalahiilihappoinen suutuntuma on aavistuksen ryhditön, mutta ihan miellyttävä. Varsin tasapainonen olut, vaikka meneekin hiivaluonteeltaan selkeästi maistamiani brittilän ja jenkkien golden aleja hedelmäisempään suuntaan. Pieni pahvisuus laskee vähän pisteitä ja makean ruohoinen humalointi alkoi lasin puolivälissä vähän kyllästyttää. Kelpo olut silti. PISTEET: 30/50