Shipyard XXXX IPA

Tänään on tarjolla lenkkeilyn päälle tupla-IPA:a varsin ristiriitaista mainetta nauttivalta panimolta Mainen Portlandista. Puhtia tässä on 9,25 alkoholiprosentin edestä, katkeruus on tyylille maltillisemmin 70 IBU. Humalalajikkeina Cascade, Warrior, Summit ja Glacier. Tätä jenkkiolutta on turha Alkosta metsästää, mutta länsinaapurin Systembolagetista ja paremmista olutravintoloista tärppää.

Shipyardin tumman meripihkanruskea DIPA kaatuu lasiin lähes kirkkaana ja oluen pinnalle muodostuu houkuttelevan kermainen ja pitsinen vaahtohöttö. Tuoksu on, kuinkas muutenkaan, voimakkaan humaloinnin hallintaa. Painopiste on makeahkossa, hieman viinikumimaisessa hedelmässä ja kukkaketomaisissa tunnelmissa, mutta myös sitruslehtoja ja mäntymetsän pihkaisesta raikkaudesta saadaan vihjeitä. Taustalla on yllättävän jyväisiä ja kuivan leipäisiä maltaan aromeja, ei niinkään karamellisuutta. Tuoksuttelu antaa odottaa melko tukevaa maistiaista. Ja sellaisen Shipyard myös tarjoaa. Maltaisuus on vahvaa, mutta karamellin määrässä pysytään edelleen kohtuudessa. Toki  tumman toffeista karamellia tästäkin tyylinmukaisesta DIPA:sta löytyy. Katkeruus vaikuttaa alkuun keskinkertaiselta, eikä järkyttävään limakalvojen piiskaamiseen ei ylletä. Monet modernit IPA:t ovat selvästi rankemmin katkeroituja. Jälkimaussa pihkainen ja hieman kevyen greippimehuinen näykintä kestää kuitenkin mukavasti. Maltaisuuskaan ei tule täysin ylijyrätyksi, eli tasapainoakin voi siis tästä extremetyylistä löytää. Jotenkin ehkä kuitenkin aistii, että aivan uunituoretta tavaraa tämä tuskin on. Parasta ennen-päiväys näkyy olevan helmikuussa 2013. Pidän silti oluen varsin täyteläisestä, mutta varsin liukkaan maltaisesta suutuntumasta selvästi enemmän kuin makeimpien tuplien tahmeasta sokerisuudesta. Suutuntuman kuohkeuskin on kiitettävää luokkaa. Jälkimaun hienoisesti lässähtävää nihkeyttä lukuun ottamatta paketti onkin varsin juotavassa olomuodossa. Yleensä ensihuikat ovat ne hekumallisimmat, mutta tässä tapauksessa suhteemme puhkesi kukkaan lähes kirjaimellisesti viimetipassa. Shipyard XXXX IPA ei ole olut äärimmäisyyksien metsästäjälle; muille suosittelen tähän kuitenkin kohdattaessa tutustumaan. PISTEET: 38/50

Kotiolutta pöntössä: Nick & Pete's IPA

Kuva: Näille tyypeille IPA

Kuten aina, tein vielä pieniä muutoksia lopulliseen reseptiin juuri ennen h-hetkeä. Itseluottamuksen puutetta vai? Joka tapauksessa, varastoinventaarion seurauksena jouduin korvaamaan humaloinnissa Cascaden Amarillolla. Hilasin myös karamellimaltaan osuutta aavistuksen ylöspäin ja päätin, että tämä saa nyt silti luvan käydä tarpeeksi kuivaksi. Eilinen sattui sopimaan sekä pääkeittäjän että nimikkokaksikon kalentereihin ja valmiiksi rouhimani maltaat ynnä muu tarvittava väineistö odottelivat jo keittiössä, joten panopäivä pääsi alkamaan kymmenen aikoihin aamulla.

Simppelin infuusiomäskäyksen sujuminen edes kutakukuinkin suunnitellusti soi henkilöstölle melko leppoisan 90 minuuttisen. Päädyin lopulta mäskäämään 65 asteessa, joten varmuuden vuoksi pidensin mäskäysaikaa puolella tunnilla. Pojat ehtivät hyvin räpsiä valokuvia, syödä pitsaa ja taisipa joku olutkin tulla maistetuksi. Pääkeittäjän hermoja meinasi koetella vanhan mäskäyslaatikkon edelleen riittämätön eristys, jonka vuoksi kuumaa joutui kaatamaan mäskin niskaan vähän turhan tiuhaan. Edessä oli kuitenkin vielä se henkisesti raskain episodi: vierteen lasku. Ei nimittäin meinannu valua, ei sitten millään! Aikaa 15 litraisen lirutteluun kului pitkästi toista tuntia suodattimen jatkuvan tukkeutumisen seuraksena. Rapiat viisi kiloa maltaita muodostaa ilmeiseti jo liian paksun pedin korkean mallisessa laatikossa. Saatoin myös rouhia maltaan turhan hienoksi, mikä tukki rosterisukkasuodatinta. Mallaspetiä joutui sekoittamaan ja vettä lisäämään useita kertoja, eikä maltaiden varsinaisesta huuhtelusta tullut oikein mitään. Niinpä jouduin avuttomana seuraamaan turhan nopeasti putoavaa vierteen sokeripitoisuutta. Tuskallisen operaation jälkeen käsillä oli kattilallinen vierrettä, jonka väkevyys oli tavoitellun 1.070:n sijasta 1.065. Joiduin korvaamaan puuteet pienellä määrällä vaaleaa spraymallasta, mikä kyllä harmitti. Laatikkoon jäänyt mäski oli vielä selvästi makeaa, joten sinne ne kaivatut sokerit jäivät! Taisi olla viimeinen mäskäykseni tällä kokoonpanolla.

Keitto, jäädytys ja hiivaus menivät onneksi vähemmillä tuskilla. Hieman pisti epälyttämään ensivierrehumaloinnin toimivuus, sillä ennen normaaleja keittolisäyksiä katkeruus oli hyvin kevyttä. Katkeruus kuitenkin tiivistyi mukavasti keiton loppua kohti. Lopullinen vierre tuntui jo lupaavan pistelevältä. Kompensoin vielä parilla litralla vettä keiton aikaisen haihdunnan, joten tulos oli lopulta 14 l. tavoitevahvuista vierrettä valmiina käymään. Litra siitä taas imeytyi humaliin tai muuten vain katosi. Tätä kirjoittaessa vesilukko alkaa pikkuhiljaa elää, joten pääkäyminen on hyvällä alulla. Seraavaksi on luvassa odottelua, ominaispainon seuraamista ja tarvittaessa lämpötilan säätöä.

P.S. Sahti kävi loppuun reilussa viikossa ja maistui varsin mainiolle. Humalointi vie kyllä perinnejuomaa aivan uusille urille. Eksperimentti jatkuu: sahti saa nyt kypsyä jääkaapissa viikon-pari seuranaan reilu satsi kuivahumalia.

 

Kotiolutta suunnitellessa: Nick & Pete's IPA

On aika polkaista käyntiin uusi kotiolutprojekti, joka onkin tällä kertaa henkilökohtaisesti vielä keskimääräistä mielenkiintoisempi. Kuten nimikin jo enteilee, on työn alla parin kaverin suuhun sorvattava "design-olut". Ehtaa India Pale Alea USA:n länsirannikon tyyliin! Kuivaa ja katkeraa, kuinkas muutenkaan. Tehtävä on vähintäänkin mieluisa: onhan tämä oluttyyli ehdottomasti myös yksi omista suosikeistani.

Mieleiseni jenkkityylin IPA on periaatteessa hyvinkin yksinkertainen olut, jossa huumaava humalointi dominoi jokaista osa-aluetta. Mallasrungon tehtävä on lähinnä luoda juuri tarvittavan vahva taustavoima, jotta kokonaisuus pysyisi hallinnassa ja oluen juotavuus erinomaisena. Tasapainoisuus onkin mielestäni se suurin haaste, jonka IPA asettaa panimomestarille. Joillekin IPA on aina "ylihumaloitua" eikä siten koskaan tasapainoista, mutta mielestäni rankasti dominoivan humaloinninkin voi saada hienoon harmoiniaan maltaisuuden kanssa. Yleensä makeutta on kaupallisissa tyylin edustajissakin liikaa suhteessa humalointiin, ja vain aniharvoin tilanne on keikahtanut toisin päin. Kotioloissakaan en ole toistaiseksi päässyt riittävän kuivaan ja katkeraan lopputulokseen. Syitä pohdiskeltuani lähdin uuteen yritykseen hieman eri lähtökohdista kuin ennen.

1. Keskity perusmaltaisiin ja vähennä karamellimaltaiden osuutta selvästi. Uusi reseptini sisältää yli 90 % pale ale mallasta ja CaraAmber-mallasta alle neljä %. Lisämaltaisuutta, mutta ei niinkään makeutta, pitäisi saada pienillä määrillä Munich- ja Melanoidinmaltaita. Ominaispainoksi laskin 1.070.

2. Mäskää riittävän alhaisessa lämpötilassa: 65-66 asteessa.

3. Lisäpotkua humalointiin. Kokeilen ensimmäistä kertaa ns. first wort hopping-menetelmää (FWH), jossa ensimmäinen humalasatsi lisätään keittokattilaan heti, kun mäskäys on ohi ja vierrettä aletaan laskea. Pitkän uutosajan alhaisessa lämpötilassa pitäisi edesauttaa katkeroaineiden isomerisoitumista ja antaa myös aromia. Kipsijauhetta pitänee nakata reilusti keittokattilaan. Raju kuivahumalointi kuuluu tietysti myös asiaan. IBUja tulisi laskennallisesti ~73, mutta FWH:n värittämä todellisuus on kyllä vaikea ennustettava. Riittävään katkeruuteen ole vielä koskaan päässyt, joten jotain vikaa voi olla myös laitteistoni kiehutuskyvyssä. Mennään nyt kuitenkin näillä laskelmilla tämä erä. Lajikkeina Columbus, Cascade, Centennial ja Simcoe.

4. Uusi hiiva: White Labs California Ale. Klassikkohiivan pitäisi sopia tyyliin ja tehdä työnsä puhtaasti. Käymislämpötilan voi antaa loppua kohti nousta, jotta riittävän kuiva lopputulos saavutetaan. Ominaispaino saisi tippua 1.015 tienoille, jopa alle.

Panopäivä on joskus ensi viikolla ja tyypit tulevat seuraamaan prosessia alusta alkaen. On mukava näyttää tätä hommaa jollekin, jota todella kiinnostaa. Beer - Connecting people, vai miten se meni?

De Halve Maan Straffe Hendrik Brugs Quadrupel

Bruggen tuttu De Halve Maan-panimo on päässyt Leskiseen oikein useamman oluen voimin. Mukava nähdä näitä Suomessa melko harvinaisia oluita tarjolla kotikaupungin ykkösmestassa. Straffe Hendrik-sarjan Brugs Quardupelia en muista nähneeni panimolla käydessäni, joten lieneekö uudehko tuote? Potkua Quadrupelissa on 11 %. Väri on tummanpuhuvan rubiininpunainen ja hiivaisuudessaan hyvin samea. Kuohkea, hieman mokkasävyinen vaahto kestää hienosti. Tuoksu on herkullisen tumma, kuivatun luumuinen ja käyneen marjainen. Alkoholi häivähtää asiaankuuluvasti tuoksussa yhdistyen melassimaiseen kandisokerisuuteen hienosti. Hiivaisuus tuo mukaan hieman piristävää päärynää ja banaanisuutta, ehkä hivenen myös neilikkaa. Hiiva myös kuivattaa jälkimaun upeasti yhdessä puumaisen kuivan humaloinnin kanssa, mikä päästää tummemman suklaiset ja hieman palaneen siirappiset maut esiin. Kokonaisuus on voimakas, mutta alkoholi peittyy täysin. Suutuntuma on ihmeen kevyt, kuohkean pehmeä ja miellyttävä. Mitenkään ohuelta tämä ei silti tunnu. Hienoa työtä panimolta, jotenkin tämä natsasi hetkeen erittäin hyvin. PISTEET: 40/50

Kotiolutta pöntössä: Sahti on the Hops

Sain kuin sainkin eilen sahtini käymistilaan! Rankkaa oli, mutta olihan se hauskaakin pitkästä aikaa.

Uuden reseptin rustasin jo edeltävänä iltana. Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, oli tästä sahdista tuleva selvästi modernisoitu versio, joten resepti tuottikin reilusti päänvaivaa. Tällä kertaa en tyytynyt Viking Maltin sinänsä pätevään sahtimallassekoitukseen, sillä halusin tietää tarkalleen, mitä kattilaani viskaan. Omaan sekoitukseeni kelpuutin pils-, munich- ja vaaleaa karamellimallasta, sekä tietysti ruismaltaita. Halusin sahdistani kohtalaisen vahvaa, mutta en varsinaista "tupulisahtia", joten ominaispainoksi tuli laskennallisesti 1,080. Yllättävän tarkasti, tai oikeastaan täsmälleen tähän myös osuin nelisen tuntia kestäneellä vaihemäskäysohjelmallani. Jotkut voivat olla vahvastikin sitä mieltä, että sahtia ei tehdä mittaamalla vaan perstuntumalla, mutta minulle hieman kontrolloidumpi ote sopii paremmin. Lämpömittari toisessa ja mäskilapio toisessa kädessä olo on vähän turvallisempi!

Luovuin kokonaan katajan käytöstä ja halusin sahtiini reilun humaloinnin. Aluksi mietin humalien lisäämistä mäskiin tai ns. ensivierrehumaloinnin tekemistä, jotta välttyisin vierteen keittämiseltä (yleensä sahtivierre vain kiehautetaan). Näiden tekniikoiden edut normaaliin keittohumalointiin nähden ovat kuitenkin tässä tapauksessa varsin kyseenalaisia, joten päädyin keittämään vierreteen. Samapa tuo, ei tässä ihan perinteisellä linjalla mennä muutenkaan. Lyhensin kokonaiskeittoaikaa tavanomaisesta tunnista 45 minuuttiin. Hain tällä iskevän katkeruuden sijasta pehmeämpää humalan tuntua ja tietysti tuoksua. Lajikkeiden valinta oli ehkä se kaikkein raastavin tehtävä, mutta mielikuvaharjoittelun ja humalapussien nuuskimisen jälkeen päätin käyttää pääkatkerointiin Magnumia ja aromipuolella East Kent Goldingsia, Cascadea ja Saazia. Saaz ja Amarillo pelaavat loistavasti yhteen ainakin belgihiivaisessa La Chouffe Double Houblonissa, joten miksei Amarillon kaltainen Cascadekin voisi toimia tsekkihumala Saazin ja pullahiivan kanssa. Tähän soppaan EKG antaa toivottavasti vielä omaa mausteisuuttaan.

Pullahiiva alkoi työnsä iloisesti verteestä valmistamassani esikäytteessä ja jo tuntien kuluttua hiivaamisesta käymisastia alkoi pulista. Nyt, vajaa vuorokausi myöhemmin, siirrän astian käymiskaappiin ja alan laskea lämpötilaa vaiheittain ~10 asteeseen, jossa sahti saa käydä loppuun. Lopulta pudotan lämmön alle viiteen asteeseen, jossa kypsyminen ottaa jokusen viikon. Kypsytysvaiheessa voin lisätä vielä kuivahumalia, mikäli se tuntuu tarpeelliselta.

Vielä on aikaista veikkata voittajaa, mutta käymisastian liepeillä leijaileva tuoksumaailma lupailee hyvää! Sitten vain odotellaan.