Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Nick & Pete's IPA

Nick & Pete's IPA pantiin alulle 31.10. (blogijuttu täällä), josta lähtien olen seurannut mielenkiinnolla oluen kehitysvaiheita. Käymisvaiheen aikaiset mittaukset ja siinä samalla saadut aistihavainnot lupailivat alusta alkaen hyvää. Ensimmäistä kertaa käyttämini White Labsin hiiva teki työtään jopa siinä määrin tehokkaasti, että käymisen loputtua päädyttiin paria pykälää laskelmiani kuivempiin lukemiin. Myös matala mäskäyslämpö, erkoismaltainen vähäinen osuus ja loppua kohti notstettu käymislämpötila luultavasti auttoivat olutta käymään kuivaksi. Toivottavasti kuivuus ei tarkoita liian ohutta runkoa... Alkoholia muodostui em. syistä johtuen reippaan puoleisesti, peräti 7,8% eli lähes DIPA:n vahvuuksissa liikutaan. Kuivahumaloin olutta Simcoella, Amarillolla ja Centennialilla viikon verran, jonka jälkeen olut on ehtinyt vietää viikon pullossa. On siis perinteisen ensikokeilun aika. Odotukset ovat korkealla, sen verran rapealta tämä vaikutti pullotuksen yhteydessä.

Nick & Pete's IPA on väriltään meripihkan ruskeaa ja melko sameaa. Kuohkean pitsinen vaahto näyttää hienolta. Tuoksua dominoi voimakas jenkkihumalointi, josta löytyy sitrusta, havuja, Amarillon kukkaisuutta sekä makean eksoottista hedelmää. Hyvin raikkaalta vaikuttaa. Maistettaessa humalointi iskee heti tiivistyen kohti loppua kohti lähes jäytäväksi katkeruudeksi. Aavistuksen karamellinen maltaisuus pysyy taustalla antaen kuitenkin hieman tasapainoa ja kuohkeutta. Katkeruus puree selvästi kovemmin kuin aiemmissa oluissani. Melkein voisin uskoa laskennallisen 77 IBU:n olevan lähellä totuutta. Mallasrunkoa on juuri ja juuri tarpeeksi, ehkä lopussa jäädään vähän ohueksi. En kuitenkaan kaipaa tähän enempää karamellia. Ehkä asteen-puolitoista korkeampaa mäskäyslämpöä voisi kokeilla, sekin luultavasti toisi hieman lisää tukevuutta. Melko puhdasverinen humalapommi tästä kuitenkin tuli, mikä oli tarkoituskin. Ei varmasti hurmaa monimuotoisuudellaan, mutta poistaa kyllä humalahampaan kolotksen tehokkaasti. Nyt tuli selvästi tehtyä humaloinnin suhteen oikeita päätöksiä, sillä intensiteetti on kerrankin halutulla tasolla. Pieni karheus ehkä vielä vaivaa, mutta isoimmat rosot varmasti karisevat viikon-parin kypsyttelyllä. Täytnee palata asiaan, kunhan luovutan oluen nimikkokaksikolle ja saamme yhteismaistajaiset järjestettyä. Ja eiköhän tätä ruodita myös naapuriblogin Arden toimesta jossakin vaiheessa.

Green Flash Hop Head Red

Hemingway's ei ehkä ole oluthörhön ykköspaikkoja ainakaan Oulussa, mutta välillä puolisokea kanakin löytää jyvän. Kaveri vinkkasi tästä kovamaineisen kalifornialaispanimon amber alesta, jota piti hetimiten pyöräillä keskustaan maistamaan. Reissu maksoi melkein henkeni, kun autoilija törmäsi pyöräni takarenkaaseen suojatiellä. Mies ja pyörä selvisivät onneksi paskahalvauksella, autokuski ei olisi selvinnyt, mikäli olisi vaivautunut pysähtymään. No, kyllähän hyvän oluen vuoksi kannattaa uhrata vaikka henkensä...

Green Flashin Hop Head Red on vääriltään syvän rubiininpunainen ja hieman samea. Pullosta kaadettuna vaahto on pienikuplaisen pitsistä. Tuoksua hallitsee aromaattisen kukkainen, makeahkon hedelmäinen ja hieman sitruksinen humalointi. Pientä marjaisuutta erottuu, ehkä hiivan seurauksena. Maku katkeraa, mukavan maltaista, mutta ei liian makeaa. Jälkimaussa kuivasti pureva humala tiivistyy todella pikäkestoiseksi pihkaisuudeksi, mallas antaa sille hieman karamellista tasapainoa. Suutuntumasta löytyy pyöreasti maltaan tunnetta kuohkean tuoreella otteella. Huippuluokan jenkkiolut ehdottomasti.  PISTEET: 40/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Sahti on the Hops

Humaloitu sahtikokeiluni on kypsynyt juomakuntoon. Vajaan viikon ajan olen ehtinytkin tätä makustella ja puntaroida, joten nyt on hyvä aika pistää kommenttia eetteriin. Lopputuotteeseen kertyi alkoholia noin 7,2% ja kypsyttelyvaiheessa pönttöön tuli vielä nakattua kuvahumaloiksi Cascadea, Saazia East Kent Goldingsia. Tämän perinteistä poikkeavan sahtierän alkuvaiheista voi lukea lisää täältä.

Tarjoiluastiasta ilman hiilihappoja laskettu sahti on luonnollisesti lähes täysin vaahdotonta. Lasiin päätyy pullahiivan läpinäkymättömän sameaksi värjäämää, tumman punaruskeaa olutta - varsin sahtimaista noin päällisin puolin. Pyöriteltäessä sahti jää mukavasti roikkumaan lasin reunoille, mikä kielii varsin korkeasta jäämäsokeripitoisuudesta. Tuoksussa on selvästi havaittavissa sahdille ominaseen tapaan pullahiivan kuorruttama, leipäinen maltaisuus, kevyt banaaniesteri ja ehkä aavistus ylikypsän hapahkoa marjaisuutta. Käyttämäni humalamäärä ei hiilihappojen puuttuessa kantaudu nenään kovin voimakkaana aromina, mutta antaa silti selvästi appelsiinimarmeladin tai aprikoosin kaltaista hedelmää ja vienoa yrttisyyttä. Tuoksu monipuolistuu selvästi sahdin lämmettyä jääkaappitilanteesta. Hento rusinaisuus ja mallaspankin ruis tulevat tällöin mukavsti esille. Maku poikkeaakin sitten perinteistä selvemmin. Katkerot kuivaavat ja keventävät kokonaisuutta, vaikka jäämäsokerin määrän perusteella pelkäsin sahdin jäävän hieman makeaksi. Humalointi ei kuitenkaan iske kitusiin IPA-tyyliin rehvakkaana, vaan vaikuttaa kokonaisvaltaisempana flavorina. Erityisesti jälkimausta huomaa, että humalia on käytetty muuhunkin kuin aromin hakuun. Normaalista 60 min keittoajasta 45 minuuttiin typistetty humalien keittoaika luultavasti aikaansaa tämän liukuvan katkeroprofiilin. Hiivainen, tummuvaksi kuivuva hedelmäisyys kantaa mukavasti loppuun saakka, ja yllättäen sahti saa jopa hieman belgidubbelia muistuttavia piirteitä. Suututuma on liukas ja pehmeä, ehkä myös aavistuksen hiivaisen "napakka". Alkoholi peittyy etenkin hieman lämpinänä täysin.

Humaloitu sahtikoe tuntuu lopulta siis onnistuneen. Humalointi tuo mielestäni syvyyttä etenkin makuun leikaten samalla pullahiivan käymisaromeja sekä makeutta, mikä oli tarkoituskin. Enkä kyllä osaa kaivata katajan aromia, ainakaan tähän erään. Maun ja suutuntuman yhtälö on toki perinteisestä sahdista selvästipoikkeava, mutta minulle tämä toimii kyllä hyvin. Puolueettomampia kommentteja tarjoilee lähiaikoina Arde, jolle juuri vein pienen näyteannoksen.

Beer Here Hopfix, hanaversio

Pika-arvio jo aiemmin blogissa käsittelystä oluesta. Nyt käsillä siis Leskisen tarjoilema hanaversio.

Ulkonäkö sameaa, vaaleaa meripihkaa, ohut vaahto kermainen. Tuoksussa pulloversion hartsit ovat selvästi vähäisemmässä osassa: nyt pehmeämmän hedelmäinen pihkaisuus ja raikas marjaisuus hallitsevat. Mukana on myös selvästi karamellia ja keksistä mallasta. Maku on edelleen pieni pettymys: varsin suoraviivainen, makeahko ja saippuais-mineraalisen katkera rypistys. Jälkimaku jää kaipaamaan humaloinnilta raikkautta kevyen öljyisyyden sijaan. Ei tämä edelleenkään täysin kolahda. PISTEET: 34/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Plevna Siperia

Jouluoluet tupsahtivat Alkoon, mikä tietysti poljetutti heti keskustaan niitä hakeman. Onneksi tsekkasin varalta myös Leskisen tarjonnan, sillä moninkertaisesti Suomen parhaaksi olueksikin valittu Plevnan Siperia oli ilmestynyt hanaan. Vanha tuttu, aina ja varmasti toimiva herkku on Oulussa sen verran harvinainen vieras, että pakkohan sitä on maistaa.

Sysimustaa, ohuehkolta vaahdoltaan beigeä ja nitrotetun kermaista. Tuoksultaan Siperia on Imperial Stoutiksi uskomattoman raikas, kiitos pihkaisen hedelmäisen humaloinnin. Rutikuivaksi paahdettu ohra, kahvi ja tumman hedelmän sävyt voimistuvat oluen lämmetessä. Maltaista, voimakasta paahdetta, jota makeuttavat tummat kuivahedlmät ja aavistus siirappia. Jälkimaun kruunaavat hedelmäisen pihkaisena jylläävä katkeruus ja kylmän espressokahvin hieman hapokas paahde. Suutuntuma on pihkaisesti nipistävää samettia, mikä keventää suutuntumaa petollisesti. Siperia kannuksensa ansainnut, esinerkillisen suunmyötäinen herkku. PISTEET:41/50

Published with Blogger-droid v2.0.9