Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Fish Bum Ale

Edellisten postauksen jälkeen onkin hyvä päivittää kuulumiset myös omasta kotipanimosta. Reilu kuukausi kuukausi on jo edetty  kalsean lagerkäymisen merkeissä. Kevät alkoi kuitenki vääjämättä tehdä tuloaan myös Pyykösjärven rantarytekköihin, kun käymiskaapin ja pönttöjen aikataulutus mahdollisti uuden projektin käynnistämisen viime viikonloppuna. Fish Bum Ale sai ideana alkunsa kuitenkin jo viime kesänä pojoisen lohijoen rannalla työ/kalakavereiden kanssa kuralageria latkiessa. Ensi kesän kalareissuille olisi saatava oma "tiimiolut". Lohen perhokalastus ja olut kun sopivat vielä paremmin yhteen kuin lohen perhokalastus ja skottiviski. Ainakin tällä miedommalla kombolla jaksaa kalastaa vähän tehokkaammin vähän pidempään...

Kun punalihaisen perässä kerran ollaan, niin jotain punertavaa olutta oli tilauksessa. Aloitin siis suunnittelun red/amber alen pohjalta. Kaverit ovat myös selvästi tykästyneet jenkkihumalien sitruksisuuteen (hieno piirre ihmisessä), joten jotain amerikkalaisittain humaloitua siis. Citra ja Cascade: check! Kolmas peruspilari löytyy Uudesta-Seelannista, jossa porukkamme onnekkain on viettänyt viime kuukaudet taimenta kalastellen ja sikäläisistä pienpanimo-oluista nautiskellen. Nelson Sauvin: check! Eiköhän raikas humalointi soveltune myös satunnaista kalansaalista kurkusta huuhtomaan.

Jenkkityylin oluita on tullut pantua talven aikana parikin, joten päätin mennä vaihtelun vuoksi hieman toiseen suuntaan. Perusmaltaaksi valikoitui paitsi Pale Alea, myös vastaavassa suhteessa Viennaa. Vienna antaa toivottavasti kevyttä paahteisuutta ja sitä kaivattua punaista väriä. Lisäsin vielä kahta karamellimallasta ja värin vuoksi hieman Carafa II specialia. Kantavierreväkevyys on 1.059, käymisen jälkeen arviolta 1.016-1.012 ja alkoholia siten ~ 5,6-6 %. Katkeroita laskin ~57 IBUa: riittävästi pahimpaan tuskaan, mutta ei ehkä aivan liikaa mahdolliseen ruokaparitukseen. Hiivaksi tilasin putkilon White Labs 007 Dry English Alea. Käyttötarkoitus huomioiden neutraalimpi jenkkihiiva olisi ollut ehkä loogisempi valinta, mutta tässä tapauksessa hiivan uusiokäyttö tulevassa imperial stoutissa käänsi valinnan brittiin. Fish Bum Alea on etukäteen vaikea sulloa mihinkään tyylikarsinaan, mutta kai tämä voisi jonkinlainen red/amber ale olla. Miksei myös vinksahtanut ESB?

Startterin ansiosta olut alkoi käydä heti hiivauksesta. Kahden vuorokauden jälkeen käyminen on jo laiskaa, ja mittauksen perusteella (1.018) pääkäyminen on jo loppuuoralla. WLP 007 näyttäisi olevan melkoinen turbohiiva 18 asteessakin! Maku oli yllättävän hyvä vai 2 vrk ikäiselle oluelle: keksisen karamellinen, hedelmäisen hiivainen ja mukavan katkera. Ehdottomasti enemmän ESB kuin red ale, ainakin vielä. Väistämättä tulivat real alena tarjotut ESB:t mieleen, mutta tässä humalointi oli sentään paremmalla tolalla ;) Väri oli enemmän tumman ruskea kuin toivotun punainen, mutta hivainen sameus sotkee vielä. Viikonloppuna siirto kypsytysastiaan + kuivahumalointi niskaan.

Panemisiin!

 P.S. Raportit sekä The Dark Side of The Farmin että Kölner Citran maistelusta odotuttavat itseään. Syynä ensin mainitun osalta se, että olut ei täysin vastaa odotuksia ja päätin antaa sille aikaa kypsyä. Kölner Citra on pullokäynyt kohta kaksi viikoa, muuta hiilihapottuminen on ollut ihmeen hidasta. Saisi ainakin tuo Kölner luvan kypsyä juomakuntoon piakkoin, sillä siitä on tarkoitus lähettää näyte Radio Sätelyn kotiolutaiheiseen Panimo-ohjelmaan. 

P.P.S. Tulevana viikonloppuna pannaan Imperial Stoutia. Tuplamäskäämistä, tunneittain kettelyö ja tonneittan maltaita seä humalia! Juttua on tulossa tästäkin, kunhan on jotain konkreettitsa kerrottavaa. Reseptiikka on jo varsin pitkällä.

 

Kotiolutta lasissa: Tomb Lake SS-IPA

Kotioluelle omistetun illan toisena maistiaisena toinen oululainen: Sami Hautajärven Tomb Lake SS-IPA. Samin aikaisemmasta tuotannosta on Hiivahommien toimesta ruodittu ja hyviksi havaittu IPA ja Porter . Viimeisimpänä sain testiin SS-IPA:n. Länsirannikon tunnelmiin johdattavat Columbus, Simcoe ja Citra 70-80 IBUn voimalla. Lähes tupla-IPA:n tukevuudessa liikutaan tälläkin kertaa, sillä alkoholia on pakattu puteliin 8,3 %:n edestä. Maltaina on käytetty Pale Alea ja tummaa Crystal 120-karamellimallasta. Tekijä itse vaikutti varsin tyyyväiseltä lopputulemaan, joskin välineistössä tapahtuneiden päivitysten vuoksi oluesta tuli selvästi aiottua vahvempaa.

SS-IPA on sameahko, keskitumman meripihkanruskea IPA. Vaahto on melko isokuplaista ja hieman lässähtävää, mutta silti kestävää sorttia. Tuoksu on humaloidun pihkainen, hieman hapokkaan rypäleinen ja kypsän mangoinen. Herukanlehtisiä vivahteita voi myös havaita. Ensimmäisessä maistamassani Tomb Lake IPA:ssa oli kevyesti hedelmäistä hiivan aromia, mutta tässä en sellaita havaitse. Ehkä aavistus alkoholia tunkee humalien läpi. Myös karamellia häilähtää taustalla, mutta painopiste on toki humalissa. Tukevasti maltainen maku ei ole liian makea vahvuudesta huolimatta. Syvyyttä rungossa voisi olla ehkä enemmänkin, nyt paletti makaa pitkälti perusmaltaan ja kevyen karamellisuuden harteilla. Katkeruus nappaa otteen kitalaesta ja pitää sen pitkälle jälkimakuun. Humaloinnin kesto onkin selvästi parempi kuin edellisessä versiossa. Näin vahva olut kestäisi rankemmankin katkeroinnin silti helposti. Vahvuus vääntyy jälkimaussa hieman hieman alkoholiseksi, mikä leikkaa katkeroiden puruvoimaa ja raikkautta. Uusintapanoa korjatuilla spekseillä kannattaa varmasti harkita, sillä mielelläni maistaisin tätä uudelleen vaikka prosenttia keveämpänä versiona. Maltaisen pyöristämä, pihkaisen katkera ja hiilihapon sopivaksi kuohkeuttama suutuntuma on tuore ja kaikin puolin toimiva. Puhtaampi ja hiotumpi kokonaisuus kuin ensimmäinen Tomb Lake IPA. PISTEET: 36/50

Kotiolutta lasissa: Mikko Karjalaisen Saint Amandus Ale

Kotiolut voi Oulussa käsittääkseni hyvin, vaikka foorumien perusteella himoharrastajia ei vielä aivan ruuhkaksi asti ole. Tuoreimpana tuttavuutena tällä saralla on Oluthuone Leskisen baarimestari Mikko Karjalainen, joka lienee niitä ainoita alan koulusta saaneita kotikokkeja. En tunne Mikon harrastustaustaa tarkemmin, mutta pari hänen oluttaan on jo esiinynyt Arde arvioi -blogissa (Brown Ale ja Saint Amandus Ale). Mikko tyrkkäsi näistä jälkimmäistä pullollisen kouraani jo joki aina sitten, mutta en ole aiemmin ehtinyt panetua aiheeseen. Nyt kuitenkin löytyi soipiva rako tälle mielenkiintosielle oluelle. Baarimestareiden suojeluspyhimyksen mukaa nimetty Saint Amandus Ale on 5,1 % vahva olut, jota tekijänsä taisi stoutiksi luonnehtia. Maltaina Pale Ale, Munich ja Black, humalina Magnum ja Challenger. Hiivana on käytetty US-05:tä. Reseptin perusteella on siis lähdetty ennakkoluulottomasti sekoittelemaan ainakin brittiläisiä, amerikkalaisia ja miksei mannereurooppalaisia vivahteitakin.

Sain Amandus Ale on hyvin tumman ruskeaa ja melko hiivaisen sameaa, runsaan mokkaisella vaahdolla varustettua olutta. Tuoksu on hieman limppuisen maltainen ja kevyen suklaisesti paahtunut. Taustalta erottuu kepeästi humalien hieman makeahkon yrttistä aromia, mikä sekoittuu hieman käyneen hedelmäiseen hiivaisuuteen. Melkein voisin luulla brittihiivalla tehdyksi. US-05 tuottaa kuitenkin jenkkialkuperästään huolimatta ainakin lämpimissä olosuhteissa tätä makeaa hedelmän tuoksua. Suussa Saint Amandus on sekoitus liukasta, alkoholipitoisuuteen nähden ruokaisaa maltaisuutta ja mustamaltaan hivenen hapanta palaneisuutta. Mallas on ennemminkin siirappisen imelälimppuista kuin karamellisen makeaa, mikä toki on loogista huomioiden Munich-maltaan käytön ja karamellimaltaiden käyttämättömyyden. Katkerohumalointi tuntuu alkuun melko kevyeltä, mutta lopussa kitalakeen ilmaantuu vääjäämättä pumaista humalan tuntua. Paahteisuus saa kestävässä jälkimaussa hieman kahvisia piireitä ja myös hiivan hapokkuus erottuu. Hiilihappoja on pyöreään mallasrunkoon nähden sopivan pehmeästi. Reseptin monikansallisesta luonteesta huolimatta tämä synnyttää minussa selvimmin brittihenkistä värinää. Kokonaisuus on mallaskekseinen ja hiotun oloinen. Mallasrunko on makuuni jopa erittäin hyvä: tukeva mutta ei liian makea. Maistuva olut kaikin puolin, kiitos vain Mikolle maistiaisesta! PISTEET: 38/50

Southern Tier Oak Aged Back Burner

Ohraviintä, nam! Näittä jenkkijättiläisä odottelee aina kuolaten. Tämä Southern Tier:n barley winessa on vahvuutta 9,6 %. Humalointi on hoidettu Chinookilla ja Willamettella, kuivahumalointi Centennialilla ja Amarillolla. Tämä versio on vielä kypsytelty tammitynnyrissä.

Paksu, kauniin rubiininpunainen ohraviini kaatuu lasiin houkuttelven utuisena. Vaahto on isokuplaista ja melko harvaa, mutta yllättävän hyvin se lopulta kestää. Massiivinen hedelmäisyys leijailee nenään välittömästi. Nuuhkaisemalla irtoaa makeaa mansikkahilloa, kuivattua aprikoosia ja rusinoita. Ja tietysti karamellia, paljon! Kukkaisen makea aromihumalointi on voimakas ja sopii hedelmäiseen tunnelmaan. Sitruksisemmilla hamalalajikkeilla olisi voinut saada vähän pirteyttä hieman yksitoikkoisen imelään tuoksuun. Tynnyröinti tuo kuitenkin taustalle mukavaa vaniljaisuutta, mutta puun aromia ei juuri erota.

Makea ja katkera olut tuntuu suussa öljyiseltä, mutta ei ole kaikkein täyteläisimpiä ohraviinejä. Huulet kuitenkin tahmautuvat siirappisesta maltaisuudesta ja kuivahedelmäisyys on massiivista. Jälkimaun pitkäkestoiseen katkeruuteen sekoittuu kuivaa puuta ja reilu tujaus alkoholia. Pehmeäähän tämä on, mutta ei niin ylellisen runsasta kuin tyylin parhaat. Periaatteessa mikään osa-alue ei töki, mutta jotenkin tämä ei nyt lähde lentoon. Mielelläni tynnyröimätöntä versiota, josta luultavasti pitäisin paljon enemmän. Hyvää on, mutta ei täysin lunasta odotuksia. PISTEET: 36/50   

Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils

Mallaskoski puskee maitokauppamarkkinoille mielenkiintoista Pilsin ja Stoutin käsittävää Valioluokka-sarjaa. Valioluokka Pils on keväisenä oluena ensimmäisenä pyrkimässä kauppoihin. Kyseessä on 4,7 %  täysmallasolut. Maltaina on käytetty suomalaista ohraa ja humalin 35 EBU:n edestä saksalaisia Perle ja Saphir-humalia. Käymisen on hoitanut Mallaskosken perinnehiiva. Panimon omistajataho (oluiden maahantuoja tunnettu Servaali Oy) otti taannoin yhteyttä usemman muun olutbolggarin tavoin yhteyttä myös meikäläiseen lähettääkseen näytteen Valioluokka Pilsistä. Mielelläni otin mielenkiintoisen tuotteen kokeiltavaksi. Mainitaan varalta kuitenkin se itsestäänselvyys, että arvioin oluen täysin samoin kriteerein kuin itse hankkimani juomat.

Tölkistä kaatuu kirkas, kauniin kultainen olut kuten tyyliin kuuluu. Ilmava vaahto on hieman limonadimaisen isokupkaista ja hupenee melko nopeasti. Täysin se ei silti katoa, vaan ohut pitsirengas jää kirtämään lasin reunoja. Tuoksuteltaessa olut vaikuttaa oikeaoppisen kepeältä ja hyvin puhtaalta. Maltaan tuoreen viljainen aromi saa aivan kelvollisesti vastinetta humalien kuivakan heinäisestä ja hieman maatunutta lehtikariketta (joo, olen biologi, aina kärsä maassa) muistuttavasta tuokusta. Maku on sitä, mitä tuoksu enteilee: hieman leipäisen makean maltaan ja kuivakan katkeroinnin yhteenliittymä, ei voimakas, mutta puhdas ja tasapainoinen. Katkeroiden kevyesti puuduttama suu maistaa jälkimaussa tuoreen jyväistä mallasta kohtuullisen pitkään. Hienoinen makeus ja kevyehkö katkeropurenta vievät kartalla hieman etelämmäs Saksaan. Itse pidän enemmän pohjoisen Saksan rutikuivista ja purevamman katkerista pilseistä, mutta siitähän ei nyt maisteltavaa olutta voi syyttää. Pieni katkerolisä ei ehkä kuitenkaan olisi haitaksi. Mallasrunko on pilsiin sopivan kepeä, eikä vetisyyskään vaivaa. Huomioni kiinnittyi kuitenkin maistelun edetessä melko matalaan hiilihappoisuuteen, joka sai oluen tuntumaan hieman lattean öljyiseltä. Havainto häiritisi sen verran, että sain hyvän tekosyyn napsauttaa toisenkin pukin auki :) Tässä yksilössä on kylmiltään juuri sopiva hapokkuus, mutta lasia pyöriteltäessä (kuten nyt maistellessa yleensä tulee tehtyä) ja oluen lämmetessä pientä väljähtymistä on havaittavissa. Eipä raikkaiksi ja suoraviivaisiksi käyttöoluiksi tarkoitettuja pilsejä ole toisaalta tarkoitettukaan tuntitolkulla snifferissä vemputettavaksi. Tässäkin tapauksessa kovempi hiilihappoisuus voisi kääntyä negatiiviseksi nakertamalla täyteläisyyden tuntemuksesta osan pois. Kokonaisuutena Valioluokka Pils kääntyy selvästi plussan puolelle. Kotimaisista laajan levikin maitokauppalagereista tässä on humalaa selvästi keskivertoa paremmin ja maltaisuuskin toimii. Puhtaudessa ja viimeistelyssä tämä hakkaa Kukko Pilsin, joka on tässä kategoriassa ollut itselleni jonkinlainen strandardisuora juo vuosia. Bulkkipanimoiden tärkkelyskuraan verrattuna rima on siis selvästi korkeammalla. Niin on toisaalta hintakin: 2,59 € olisi muistaakseni 0,33 l. purkki kustantanut Oulun Stockmannilla. Muualla hinta on luultavasti selvästi alempi. Itse ostaisin tätä näilläkin hinnoilla mieluummin kuin bulkkia, mutta tekisikö olutta nauttivan väestön valtaosa samoin? Se jää nähtäväksi. Sauna/janojuomaksi ja ruokapöytään Kuohu Valioluokka Pils on kuitenkin maitokauppojen lagervalikoiman paremmasta päästä. PISTEET: 31/50