Three Floyds Zombie Dust

Indianan Munsterissa oluitaan keittelveä Three Floyds on jenkkien craft-panimoiden kirkkainta kärkeä. Panimon pienehköstä koosta johtuen oluiden saatavuus rapakon takanakin vaihtelee käsittääkseni alueellisesti paljon. Suomessa mahdollisuudet rajoittuvat käytännössä oluravintoloiden teemaviikkoihin. Tunnetuin Three Floydsin olut lienee Dark Lord Russian Imperial Stout, jonka ainoasta myyntipäivästä (huomenna, 27.4.) on kehittynyt oma festivaalinsa Dark Lord Day. Vain nopeimmat ja onnekkaimmat saavat lipun tapatumaan ja siten mahdollisuuden ostaa Dark Lordia kotiin. Myyrä on onneksi laitettu töihin, joten pullo Dark Lordia lähtee piakkoin matkalle kohti Oulua. Samainen myyrä toimitti jo etukäteen hieman keveämpinä maistiaisina kaksi Three Floydsin American palea alea - Zombie Dustin ja Alpha Kingin. Zombie Dust pääsee ensimmäisenä testiin. Vahvuuden puolesta olut kävisi hyvin myös IPA:sta: potkua kun on 6,4 %. Humalointi on toteutettu pelkästään Citralla. Erityismaininta poikkeuksellisen hienosta etikettigrafiikasta, joka Three Floydsin kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Zombie Dust on ulkonäöltään sitä, miltä pale alen kuuluukin olla: väritys aavistuksen utuisen meripihkanruskea, vaahto kestävän kermainen ja kaunista pitsiä muodostava. Ensivaikutelma tuoksusta on todella raikas. Siinä huumaavat sitruksinen ja makeamman mehumainen hedelmäisyys, johon sekoittuu aavistus mustaherukkaa tai karhunvatukkaa. Maltaan tuntua on ymmärrettävästi vähemmän, mutta pieni karamellin vivahde sieltä takaa on löydettävissä. Maussa napakka katkeruus ja mallas ovat herkullisessa tasapainossa. Alkuun karamellimallasta tuntuu selvästi, mutta voimistuva katkeruus imee sen sen nopeasti kuiviin. Jälkimaku on viipyilevän raikasta Citran ja kuivakan ohramaltaan juhlintaa. Voltteihin nähden Zombie Dust tuntuu petollisen kevyeltä ja raikkaalta, joten useammankin putelin tätä varmasti tuohoaisi helposti. Jälleen kerran erittäin hiottu ja herkullisesti humaloitu jenkkiolut. Ei mitään mullistavaa, mutta silti niin herkullista! PISTEET: 39/50 

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Mykeller

Talvista satoa korjataa taas, kun 23.2. panemani ja 11.4. pullottamani kellerbier on korkkausta vaille valmista. Esikuvina, tai ehkä ennemminkin innoittajina, toimivat baijerilaiset kellerbierit. Halusin kuitenkin korostaa humaloinnin roolia omien mieltymyseni mukaisesti. Mallaspohjan muodostavat pils, munich ja melanoidin osittain keittömäskättynä. Humalina perisaksalaiset Hallertauer Perle, Mittelfruh ja Tettang, joista saadut laskennalisen IBU:t ovat niinkin paljon kuin 60 IBU. Tekovaiheista lisää täällä. Oluen vahvuus huidellee jossakin 4,5-4,7 %:n paikkeilla, joka on vähän alakanttiin suunnitelmiin nähden. Hiiva oli jaksoi valmistajan ilmoittamaan käymisasteeseen, mutta vain niukasti. Tässä tyylissä makeutta ei todellakaan saisi olla liiaksi, joten hieman liika makeus huolestuttaa. Katkeroita pitäisi toisaalta olla riittämiin vastapainoksi.

Harvoin tulee kolpakosta olutta juotua, mutta kellerbierille astiavalinta tuntui luontevimmalta. Savituoppi olisi tietysti se autenttisin valinta, mutte sellaista en omista. Kirkkaan lasin läpi hiivasta aavistuksen utuisen oluen puolitumma, oranssiin taittuvan kullankeltainen väri on kaunis, eikä kestävän pitsisenä laskeutuvassa vaahdossakaan ole valittamista. Hiivat mukaan kaatamalla sameus on lähellä sameampia esikuvia, jollon savituoppia ehkä tulisi ikävä. Päivää vaille kaksi viikkoa sitten pullotetun oluen tuoksu on todella tuore, ja jalohumalien makeahko yrttisyys, appelsiininkukka ja kevyt heinäisyys tunkevat voimakkaina reseptoreille. Taustalta on erotettavissa viljaisaa, aavistuksen leipäistä maltaisuutta, aavistuksen rikkistä lagerhiivan ominaisaromia ja häivähdys hedelmän makeutta. Viljaisen maltaisuudessa makeus pysyy odotuksia premmin kurissa. Alkuun erottuu kuitenkin pilsmallasta makeamman munichin leipätaikinaa ja bonuksena aavistus toffeeta. Koska reseptissa ei karamellimaltaita ole, on toffeen alkuperä luultavasti keittomäskäyksessä. Kuiva, keskitäyteläinen runko antaa liukkaan pohjan loppua kohti voimakkaaksi yltyvälle katkeruudelle. Perinteisiä saksalaisia humalajikkeita en näin avokätisesti ole ennen käyttänytkään, mutta niiden tuoma yrttinen ja "kasviuutemainen" katkeruus toimii näköjään varsin hyvin IPA-tason katkerolukemissa. Humalalisäysten aikataulutuksesta johtuen lkatkeruus myös viipyilee suussa todella pitkään perinteisiin kellerbiereihin nähden ja kääntyy aivan lopussa piirun verran turhankin kitkeräksi. Katkeruus peittää ehkä aavistuksen turhan voimakkaasti maltaan makuja alleen. Kokonaan viljaisuus ei kuitenkaan katoa missään vaiheessa ja viikko-pari lisää ikää luultavasti korjaa tasapainoa lisää. Myös hiivoat mukaan lisäämällä katkero taittuu ja joidenkin mielestä lopputulema olisi varmasti tasapainoisempi. Itse pidän raikkaudesta ja juon tätä mieluummin ilman hiivoja, vaikka niiden lisääminen toisaalta tuo jälkmakuun mukavasti napakkaa hapokkuutta. Suutuntuman liukas ja pyöreä viljaisuus sopii pehmeään hiilihappoisuuteen, joen vaivatonta juotavaa tämä on. Humaloinnin voimakkuudesta johtuen lopputulos ei aivan vastaa perinteisen kellerbierin normistoa, mutta eipä toisaalta ollut tarkoituskaan. Siihenhän koko homman mielekkyys perustuukin, että itselleen tekemällä voi saada aikaan omaan suuhun sopivia oluita. Tässä yksi sellainen.

P.S. Lähetin Dick & Creep's IPA:n ja Kölner Citran Radio säteilyn Panimo-ohjelmaan, jossa kaikkiaan 14 olutta kuudelta kotiolutnikkarilta otti mittaan toisistaan. Niihän siinä sitten kävi, että Dick & Creep's IPA valittiin koko porukan parhaaksi ja Kölner Citrakin sijoittui mukavasti neljänneksi! Mahtava homma, että oluet maistuvat muillekin kuin tekijälleen. Sai tästä taas lisää luottoa tekemisiinsä ja ehkä myös ripauksen uskoa panimounelmiin.

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing The Dark Side Of The Farm

Tulipahan nakattua oluelle kökkö nimi kun sitä näin jälkikäteen mutustelee. Noh, ei se nimi olutta pahenna jos ei olut nimeä. Tämä 12.1. panemani dark farmhouse ale/black saison otti pullotuksen jälkeen 2,5 kk kypsyäkseen juontikuntoon. Mustamallas yhdistettynä reiluun katkeroon ja luonteikkaaseen saisonhiivaan oli alkuun melko karu yhdistelmä. Nyt tästä kehtaa jo jotain julkaistakin mutta ennen maistelua kerrataan hieman aihetta. Tästä piti tulla kutakuinkin saisonin ja Cascadian Dark Alen ristisiitos. Kuivaksi käyneen oluen alkoholipitoisuus on lopulta ~6,8 % ja katkeruus ~ 76 IBU. Maltaina pils, munich, melanoidin, balck malt ja carafa II special. Lisäksi kattilaan lensi vaaleaa ja tummaa palmusokeria seä ripaus mustapippuria. Humalointi koostuu Columbuksesta, Simcoesta ja East Kent Golgingista. Tämä sai myös kylpeä ennen pullotusta viikon verran kuivahumalien ja ranskalaisten tammilastujen kanssa.

Reilusti hiilihapotettu olut vaahtoa voimakkaasti, mutta beige vaahtopatja vetäytyy kyllä pienellä odotettulla pitsiseksi rihmastoksi sysimustan oluen pinnalle. Vaahdon asettumista kannattaakin hieman vartoa, sillä se paksu vaahto blokkaa tuoksuja tehokaasti. Tuoksua hallitsee saisonhiivan ananaksinen hedelmäisyys, johon sekoittuvat humaloinnin sitruksisen yrtttiset aromit. Paahtomaltaat pysyvät monien Cascadian darkien tapaan taustalla, joten tuoksu on paljon "vaaleampi" kuin ulkonäkö antaa odottaa. Balck maltin hapahkon palanut ohraisuus ja limpun vivahde sieltä kuitenkin löytyy. Belgeille tyypillinen kuivahedelmä korostuu oluen lämmetessä hieman ja mukaan tulee myös annos marjaista alkoholia. Makussa ovat päällimäisenä paahteinen ja hiivainen happamuus sekä pihkaisena suuta kuivattava katkero. Mallaslataus on turhan kevyt, luultavasti sokerin vuoksi. Toisaalta sokeri antaa jälkimakuun hennon kermatoffeisen vivahteen. Loppu on napakan katkera ja hyvin kuiva. Tammisuus on tarkoituksellisen mietoa, mutta lastut voi aistia kestävän puumaisena tuntemuksena. Ehkä aivan aavistuksen vaniljaakin voi myöhäiseeen jälkimakuun kuvitella. Mustapippuri häipyy melko totaaliseti, mutta pieni kielen kihelmöinti saattaisi olla sen tekosia. Suutuntuma on kevyehkö, mutta ei vetinen. Kuohkea ja varsin pehmeää rakenne syntyy lasissa pyörittelmällä, jolloin hiilihapot tasoittuvat. Humalointi kuivattaa mukavasti lopussa suuta. Täytyy tunnustaa, että vielä kuukausi sitten olin melko valmis tuomitsemaan kokeilun sekundasarjaan. Nyt pahimmat särmät ovat hioutuneet ja syvyyttä on tullut samalla lisää. Tavallaan olut on hyvinkin monisyinen ja samalla ronski ja vähän sekava. Tarpeeksi lämmin nautintälämpö on ehdoton edellytys parhaaseen suoriutumiseen. Kaikki ei vielälään natsaa, mutta paljon hyvääkin jo löytyy. Saapa nähdä, mitä kypsyttely vielä saakaan aikaan.

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing Oil Spill Imperial Stout

Melko monta vuotta piti puuhastella, ennen kuin sain kokeiltua imperial stoutin panemista. Ei vain ole aikaisemmin riittävästi kiinnostanut, sillä omaan suuhuni kaatelen näitä synkkiä mallaspommeja varsin harvakseltaan. Normaalissa käytössä suosin selvästi keveämpiä ja raikkaampia oluita. Talven/kevään antoisan panimokauden lopksi halusin kuitenkin panna jotakin suurta, joten tähän saumaan oli hyvä pistää IS käymään. Kun jokus syksyllä palaan takaisin Ouluun, niin teoriassa oluen pitäis olla sopivasti kypsää.

Maltaita oli reilusti varastossa ja halusin välttää sokerin lisäämistä sekä loputonta kiehuttelua, joten kokeilin tuplamäskäystä. Tekniikan ideana on käyttää PALJON mallasta, jakaa se kahteen erään, mäskätä ensimmäinen vierre vain aavistuksen huudellen ja käyttää saatua vierrettä toisen mallaspuoliskon mäskäämiseen. Loppu as usual. Kokeilleet olvat valitelleet ankeita hyötysuhteita, mutta optimistina päätin silti yrittää. Lähdin hakemaan ominaispainoltaan 1,100 kantavierrettä.

Viljavainioilta korjasin imppiä varten pale alea, paahdettua ohraa, black maltia, caramunichia, special b:tä ja mausteeksi itse paahtamiani kaurahiutaleita. Laskin hyötysuhdetta reippaasti normaalista, joten maltaita kertyi rapiat 11 kg, siis lähes 6 kg/mäskäys. Koska kaikki sokeri tulee maltaista, pitäisi näillä ominaispainoilla tuloksen olla melko paksua tavaraa. Humalointia saa siis olla reilusti makeutta leikkaamassa, joten kalkuloin Magnumia, Chinookia ja Citraa 85 IBUa.

Mäskääminen tuntui sujuvan kattilassa mallikkaasti. Vähän karulta tuntui kipata vajaasti huuhdeltu ensimmäinen mäski biojätteeseen, mutta eipä sitä tässä tilanteessa ollut mahdollista hyödyntää (esim. kevyemmän oluen vierteenä tai starttereina). Toinen mäski olikin sitten todella paksua puuroa, jonka sekoittelussa olivat käsivarret tiukilla. Suodattuminen oli näennäisesti normaalia, mutta loppua juokseva vierre muuttui huomaamatta turhan laihaksi. Joko mäskäyksen tehot olivat luokattoman huonot, tai tahmean mäskin kunnollinen suodattuminen olisi vaatinut sekoittelua. Veikkalisin jälkimmäistä skenaariota. Nyt tein homman normaaliin tapaani jatkuvalla huuhtelulla. Koska normaaliin 20 l satsiin ja vahingossa vähän enempäänkin vaadittava vierremäärä ja oli jo kattilassa, tiesin tavoitellun OG:n 1.100 jäävän haaveeksi tunnin keitolla. Illaksi oli pakko ehtiä muihin hommiin, joten ehdin keitellä vain 75 min. Tuloksena pöntössä vajaat 20 l. ominaispainoltaan 1.092 vierrettä. Paljonhan tuokin on, mutta olisin ne puuttuvat pinnat mielelläni mukaan ottanut. Laskin oluen Fish Bum Alen hiivakakun (WLP 007 Dry English Ale) päälle, ilmasin niin paljon kuin lihasvoimat antoivat myöten pönttöä ravistella ja siirsin lopulta viileään käymiskaappiin. Käyminen alkoi lähes välittömästi ja minä lähdin reissuun.

Myöhemmin kotiin palattuani kämiskaapissa oli pahaenteisen hiljaista, joten pelonsekaisin tuntein avasin oven. Päästämäni ölähdykssen täytyi varmaan olla jotakin huutonaurun, ankaran kiroilun ja nyykhytyksen välimaastosta. Pöntön kansi oli käytännössä räjähtänyt paikoiltaan ja kaapin sisäpinnat olivat mustien roiskeiden vuoraamat. Raivolla käyvä olut puski paksua vaahtoa pöntöstä kaapin lattialle. Kamera ei valtettavasti käynyt mielessä, vaikka kerrankin olisi todella ollut jotakin kuvattavaa! Osittain laiskuuttani en ollut viritellyt ilmalukon tilalle ylivuotoputkea eli ns. "blow-off tubea", mutta rehellisyyden nimissä en edes uskonut vajaan 20 l erän puskevan 30 l pöntöstä pihalle. Siivousurakka keskellä yötä oli ikimuistoinen. Virittelin nyt sen ylivuotoputken, löin kannen kiinni ja kaaduin rättiväsyneenä sänkyyn ja näin unia ylitsevuotavista käymispöntöistä. 

Seuraavan aamun tunnelmiin pääsee kertaamalla edellisen kappaleen alkuosan. Eipä paljoa ylivuotoputki auttanut! Nyt siivoaminen vitutti huomattavasti enemmän. Vuorasin kaapin paperilla ja otin pöntön kannen pois. Iltapäivällä olut rauhoittui ja alkoi mahtua pönttöön. Nyt käyminen on jo hyvin seesteistä ja ilmalukko on paikoillaan. Mittaus kertoin käymisen olevan jo loppusuoralla. Nyt olut saa muhia rauhassa kuukauden, kunnes pullotan sen juuri ennen Utsjoelle häipymistä. Semmoin oli panokauden lopetus! Kuin toimintaleffasta :) Haikeudella odottelen jo seuraavaa kertaa, joka koittanee joskus puolen vuoden päästä.

Panemisiin!

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Kölner Citra

Kotipolttoinen Kölsch-viritelmä hapottui melko hitaasti, ilmeisesti pitkähkö viileäsäilytys ja normaalia useampi pönttöjen vaihto oli syynä moiseen. Hiivaa onkin suodattamattomaksi todella vähän ja ulkonäkö siten mukavan kirkas. Nyt olut alkaa olla happojen puolestä kuitenkin juomakunnossa. Muistin virkistämiseksi kerrattakoon, että tähän olueen tekaisin hyvinkin perinteisen Kölschin mallaspohjan, mutta humaloin keitoksen esikuviaan avokätisemmin käyttäen amerikkalaista Citra-humalaa ja erikoisempaa aikataulutusta. Tästä jätin perinteisen humalien 60 min katkerolisäyksen pois ja hoidin 40 IBUa katkeroita ensivierrehumaloinnilla ja 20 min keittolisäyksellä. Tekovaiheista löytyy lisää tekstiä täältä. Olut kävi hieman kuivemmaksi kuin odottelin, joten potkua (5,2 %) on hieman enemmän kuin Kölscissä yleensä. Kuivaahan sen pitää toisaalta ollakin. Noh, kokeillaan!

Kölner Citra on siis lähes kirkas olut. Hiiva (tai kylmäsaostuma) näkyy oljenkeltaisessa värissä vain hienoisena utuisuutena. Puhtaan valkoinen vaahto on kapeassa kölschlasissa (eli stangessa) keskikokoinen ja löysän pitsinen. Tuoksussa Citran tuoma sitruksisuus, vihreä viinirypäle ja melko tiukka yrttisyys ovat paraatipaikalla, mutta aivan täysin ne eivät kuitenkaan showta varasta kuivan jyväiseltä pilsmaltaalta. Hieman hiivakannalle ominaista hedelmää löytyy myös, ehkä aavistus myös jotain kuivahedelmöistä makeutta. Maku on aavistuksen leipäisän maltainen, mutta yleisilmeeltään kuiva. Alkuun humalalointi tuntuu kevyeltä, mikä tekee suutuntumasta aavistuksen öljyisen maltaiselta. Loppua kohti mäntyiset katkerot kuitenkin liukuvat vääjämättä kielelle - juuri tätä efektiä hain humaloinnin aikataulutuksella. Jälkimaussa humalan nipistely jatkuu raikkaana, mutta ei peitä aavistuksen paahteisen kuivaa maltaisuutta. Raikas katkero kuivattaa kuitenkin suuta sen verran, että uutta hörppyä tekee pian mieli. Mallasrunko on ehkä luokkaa kevyehkö-keskitäyteläinen, tähän olueen melko passeli. Hiilihappoa saisi edelleen olla aavistus lisää, mutta eipä tuo pieni pyöreys pahemmin haittaa. Kokonaisuus ei ole missään nimessä mitään ektreemiä tai muuta pöyhistelyä, mutta mielestäni varsin näppärä sessio-olut. Humalaa on riittävästi pahimpaan himoon ja mallas maistuu mukavan tuoreelta. Humaloinnistaan huolimatta tämä haiskahtaa mielestäni selvästi enemmän saksalaiselta kuin amerikkalaiselta oluelta. Selvästi plussan puoelle jää tämä kokeilu. Survaisin pullon Kölner Citran tänään pakettiin ja lähetin kohti Rovaniemeä, joten riippumattomampia arvioita on tarjolla ensi viikolla  Radio Säteilyn Panimo-ohjelmassa, mikäli Itella ei kuse hommia.

Panemisiin!