Lervig Rye IPA

Yöjuna Helsinkiin odotuttaa itseään, joten aikaa jäi juuri sopivasti pohjustaa odotettua etelän olutreissua kotoisessa Leskisessä. Nordic-teeman mukaisesti norjalaista ruis-ipaa valikoitui juomaksi. Vahvuus DIPA-lukemissa (8,5 %). Tämä on minulle ehkä se mielenkiintoisin olut teemaviikolla.

Sameaa perus-ipan meripihkaista väriä, vaahto on mukavan kermainen. Raikas tuoksu tihkuu appelsiinia, kypsää persikkaa ja mielenkiintoisesti myös hapokasta viinirypälettä. Mallaspuolella ruis tuo limppuisen tummaa ja hieman mausteista tunnelmaa. Humaloitu hedelmäisyys säilyy silti pääosassa. Kuiva ja pihkaisen katkera maku on pehmeän maltainen ja hieman happaman rukiinen. Myös jälkimaussa maltaisuus säilyy rukiin ansiosta hienosti häiritsemättä pihkaista ja pitkään jatkuvaa katkeruutta. Hiuksia halkomalla tämän saa ehkä hieman nahkeaksi, mutta raikkaus on silti paljon paremmalla tasolla kuin monissa pohjolassa liikkuvissa ipoissa. Mainio olut ja paras maistamani ruis-ipa. PISTEET: 38/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Jolly Pumpkin Noel de Calabaza

Joulu oli ja meni, mutta jokunen ylensyöntikauden olut pyörii edelleen kaapissa. Tiistain tuhoamisvimma kohdistui michiganilaisen Jolly Pumpkinin Noel de Calabazaan. RB luokittelee Noel de Calabazan väljästi kategoriaan "belgian strong ale". Jolly Pumpkin kuitenkin tunnetaan happamista oluistaan, joten aivan tavanomaisinta maustesiirappia tämä pullo tuskin sisältää. Tynnyrikypsytys on ainakin kuulunut tämän oluen valmistusvaiheisiin. Lämpöä on 9 %:n edestä, joten 0,75 l. pullosta riittää jattavaa useammallekin. Kausioluen saatavuus on luonnollisesti rajattu. Ulkomailla tärppää jälleen lähiöbaaria paremmin, tosin eräässä Puotilan ostarin ravitsemusliikkeessä muistelen tätä jokunen vuosi sitten nähneeni.

Pullon avautuessa kuuluva posahdus kielii voimakkaasta hiilihappoisuudesta, mikä vahvistuu kaadon aikana. Lasin valtaa utuisen rubiininpunaisen oluen ohella kuohuva, hieman keinotekoisesti vaahtomuovia muistuttava vaahto. Tuoksu alkaa voimakkaasti happaman marjaisena ja kuivan tammisena. Kirsikkaisuus on lähes käsin kosketeltavaa, samoin oluen lämmettyä esiin nouseva punaherukka ja hapokas viinirypäle. Lambictyyliin käymisaromi funkkaa voimalla. Bretta ei erotu kovin tunnusomaisena, joten muitakin pöpöjä tässä varmasti on. Aavistus jotain todella tummaa erottuu taustalta, se voisi olla hiivan aiheuttamaa tai ehkä todella tummaa sokeria. Tynnyrikäsittelyn tuoma vaniljaisuus on melko vähäistä, mutta itse puu erottuu vahvasti. Maku on todella hapan ja lähes pistävän maitohappoinen. Makeus on lähes minimissään ja vain pieni käyneen marjainen sokerin häivähdys pääsee happovyöryn läpi. Lambiceista pitävälle sinänsä miellyttävä rutikuivuus kostautuu kuitenkin mallasrungon köykäisyytenä. Erityisesti suuta supistavan kuiva ja voimakkaan tamminen loppu kaipaisi selvästi pientä tasapainoa maltaisuudesta. Rajusti kuohuva hiilihappoisuus korostaa köykäisyyttä entisestään. Jälkimaku jatkuu nahkean satulanahkaisena ja käyneen hedelmäisenä todella pitkään. Kevyestä rungosta huolimatta alkoholi kätkeytyy ihmeen tehokkaasti. Kokonaisuuten Noel de Calabaza on mielenkiintoisella tavalla jouluoluiden makean mausteisesta valtavirrasta eksynyt olut. Erityisesti tuoksu on herkullinen. Suosittelen erityisesti happamien oluiden ystäville. PISTEET: 39/50

Hornbeer Caribbean Rumstout

Seuraavaksi hanasta tanskalaista imperial stoutia, turhan kylmänä toki. Uhkeasti 11 %, rommitynnyrissä kypsytettyä mustaa kultaa. Vaahto oluen pinnalla on minimaalinen, mutta nappaa tiukasti lasin reunoille pitsiä muodostaen. Tuoksu on kylmänä käyneen hedelmäinen, lähes banaaninen. Myös rommin makea mausteisuus erottuu elvästi. Pikkuhiljaa oluen paahteisempi, ohraisen lakritsainen puoli kuitenkin nousee voimallisena pintaan. Hieman tupakkaa tästä myös löytyy. Tynnyrin mausteisuus säilyy ja muuttuu asteittain vaniljaisemmaksi. Hedelmällisyys on lopulta varsin mietoa. Loppua kohti katkeruus tiivistyy mukavan viipyileväksi nipistelyksi. Paahteisuus saa seuraa annoksesta kaakaota ja tummaa karamellia. Mallasrunko voisi olla selvästi tuhdimpikin tässä vahvuusluokassa. Jykevyys ei nyt aivan riitä kätkemään alkoholin poltetta. Katkeruus kyllä riittäisi kantamaan raskaammankin mallastaakan. Vähän tasapainoton tapaus, vaikka hyviä elementtejäkin on. Häviää panimon Fundamental Black Hornille. Pisteet: 37/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Lervig Lucky Jack

Nordic-teemafestarin hanatuotteet ovat rantautuneet Leskiseen. Sessio kevyesti (4,7 %) kyytiin käyntiin stavangerilaisella pale alella.

Houkuttelevan oranssi, sameahko ja lähes nitromaisen kermavaahtoinen veto. Melko kylmää on, mukavasti siruksista ja pihkais-yrttistä humalaa, sekä kevyt karamellin vivahde. Lämpöjen noustessa tuoksu muuttuu hieman makeamman mangoiseksi. Runkoa on riittävästi ja maltaisuus kuivan keksistä. Katkeroa mukavan pikäkestoisesti, mutta pieni metallisuus yllättää. Loppuveto on muutenkin hieman nahkea. Asiallinen olut silti. PISTEET: 34/50

Published with Blogger-droid v2.0.9

Kotiolutta lasissa: Predatory Brewing Dick & Creep's IPA

Kotipanimossa on taas eletty jänniä aikoja, kun Dick & Creep's IPA on pikkuhilaa kypsynyt juomakuntoon. Tilaustyönä pantu alkuperäisversio Nick & Pete's IPA onnistui mainiosti ja sai mairittelevat arviot myös Arde arvioi-blogissa. Koska IPA on tällä hetkellä omaan suuhuni ehkä se maistuvin oluttyyli, piti jo toimivaa reseptiä toki kehittää vielä paremmaksi. Uuden version kantavierreväkevyys laimeni hieman ja sen myötä alkoholia muodostui IPA:lle soveliaammat ~7,5 %. Käymisaste säilyis korkeana, vaikka karamellimallasta olikin reseptissä enemmän. Dick & Creep's IPA vietti käymisastioissa kuivahumalointeineen yhteensä kolme viikkoa. Pullokypsyminen juomakuntoon vaati kaksi viikkoa. Nyt on aika korjata satoa.

IPA kaatuu tulppaanilasiin samean meripihkanruskeana ja voimakkaan pitsisesti vaahdoten. Tuoksussa on sitruksista ja mäntyistä raikkautta sekä makeamman kukkaisia aromeita. Tässä versiossa myös tuore karamellimaltaan tuoksu häivähtää taustalla. Maistettaessa greippisen kirpeä katkeruus nappaa päättäväisesti kitalakeen ja myös pysyy siellä lasin loppuun saakka. Annoksen elinikä jää kuitenkin lyhyeksi, sillä kevyen karamellisuuden tasapainottava kuohkeus pakottaa pian ottamaan uuden suullisen. Kuivassa jälkiamaussa katkero tiivistyy entisestään, kun pihkainen hartsisuus nostaa päätään. Katkeruus kasvoi numeroiden varjossa Nick & Pete's IPA:en verrattuna melko maltillisesti, mutta ilmeisesti kantavierreväkevyyden höyläys autoi katkeroita pääsemään paremmin esille. Suutuntumaa hallitsevat pureva katkeruus ja sopivan kuohkea hiilihappoisuus, jälkmakua greippinen ja hartsinen humalan jälkipotku. Rungon täyteläisyys on pudonneesta ominaispainosta ja alkoholipitoisuudesta huolimatta vähintään samaa luokkaa kuin Nick & Pete's IPA:ssa, jopa täyteläisempi. Tässä tapauksessa "less todellakin is more".

Vaikka omien tuotosten arvioiminen ja varsinkin kehuminen on aina todella vaikeaa, voin melko huoletta sanoa Dick & Creep's IPA:n olevan onnistunein panemani olut. Toisin sanoen, omassa suussani tämän olut vastaa kiitettävästi mielikuvaani jenkki-IPA:sta. Onnistumisen fiilistä lisää se, että edelliseen versioon tekemäni, paperilla varsin kevyeltä vaikuttaneet muutokset todellakin veivät oluen juuri haluamaani suuntaan. Reseptien viilaaminen siis kannattaa! Dick & Creep's IPA:a panen varmasti vielä muodossa tai toisessa uudestaan. Citralla höystetty versio on jo käväissyt mielessä.

P.S. The Dark Side of the Farm kävi raivolla loppuun noin viikossa ja siirtyi eilen jälkikäymisastiaan seuranaan kasa kuivahumalia ja ransakalaista tammea. Luvassa on sämpläämistä parin vuorokauden välein, jotta tammisuuden määrässä pysytään halutussa keveydessä. Tulevana viikonloppuna oli tarkoitus panna lageria baijerilaisittain, mutta tarvittavat maltaat ovat viimeisimmän tiedon mukaan vielä Brysselissä. Seuraava panos siirtyneekin parin viikon päähän, sillä 1.-3.2. haistelen panimoalan tuulahduksia pääkaupunkiseudulla. Ei sekään huono vaihtoehto ole.

Panemisiin!

De Molen / Hoppin' Frog Super-Charged Saison IPA

Superpanimot löivät taannoin kättä rapakon ylitse ja panivat toistensa panimoissa vuorotellen satsit saisonin ja IPA:n/DIPA:n hybridiä. Lopputulos nimettiin rehvakkaasti Super-Charged Saison IPA:ksi. Nimen ja tyyliepäsikiön hengessä vedettiin toki sopivasti överiksi, joten etanolia muodostui molempiin versioihin yli 10 %. Kahden kuningastyylin turboahdettu hybridi kuulosti sen verran houkuttelevalta, että korjasin maailmalta pullollisen De Molenilla pantua versiota kaappiin. Hiihtolenkin jälkeiseen janoon kaivelin hekumointini kohteen esille. Etiketin tarkempi syynäily paljastaa alkoholipitoisuudeksi 10,4% ja katkeroiksi 54 EBU:a. Humalalajikkeina on käytetty Cascadea, Saazia, Premiantia ja Columbusta. Nom-om?!

Super-Charged Saison IPA poikkeaa jo hyvin tumman meripihkanruskean värinsä osalta tyyliesikuvistaan. Vaahto on kuitenkin De Moleinille tuttuun tapaan voimakkaasti pilvimäinen ja upeaa pitsiä muodostava. Kaunis olut mielestäni. Ensinuuhkaisu tuo nenään hiivan voimakkaan fenolisuden ja vielä voimallisemmin eksoottisen makean humalien hedelmäisyyden. Myös pihkaa erottuu. Voimakkaasti hedelmäistä tuksua lisää myös hiivan makean käynyt aromi, josta erottu ainakin ananasta ja myös hieman pippuria. Hedelmien taustalla on myös reippaahkosti karamellia. Mielenkiintoisen ensivaikutelman jälkeen maku aiheuttaa pienoisen järkytyksen, sillä tästä oluesta ei sokeria totisesti puutu! Todella makea, lähes tahmaavan sokerinen yleisilme on kaukana sekä IPA:n että saisonin raikkaudesta. Käyneen hedelmän nahkea maku vai lisää rakasta yleisolemusta, eikä tilannetta korjaa edes kuivuvan lopun kohtalaisen voimakkaaksi yltyvä greippinen katkeruus. Alkoholi sentään kätkeytyy kohtuudella. Tuoksu ja hieno ulkonäkö pelastavat osittain, mutta epämiellyttävän raskas makeus jättää korkeat odotukset huomioiden väistämättä tahmean pettyneen maun. Onneksi oli jakoseuraa, muuten ison pullon tuhoaminen olisi voinut osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi. PISTEET: 30/50

Kotiolutta pöntössä: Predatory Brewing The Dark Side of the Farm

Kotipanimon päivitys kaikkine vaikeuksineen on onnellisesti takana päin ja lauantaina päästiin herkuttelemaan - ei valmiista oluesta vaan panopäivästä uusilla välineillä. Kotiolutharrastuksessa jos missä matka on yhtä tärkeä kuin määränpää. Uusien välineiden lisäksi päivä poikkesi normaalista muutenkin. Sain nimittäin vieraita Tomb Lake-kotipanimon herra Hautamäen muodossa. Pitkä päivä kului turistessa sen verran vauhdikkaasti, että keiton viimeminuuteilla piti ottaa jo pari juoksuaskeltakin. Kameraakaan en muistanut käyttää koko päivänä.

Panemani oluen resepti pyöri mielessäni jo pitempään, ja lopulliseen muotoonsa rustasin sen tavoilleni uskolliseen tyyliin vasta panoa edeltävänä iltana. The Dark Side of the Farm on vaihteeksi vähän kokeellisempi resepti: Dark Farmhouse Style Ale, Black Saison tjsp. Saisonin kuohkea kuivuus, hedelmäisen mausteinen hiivaisuus ja reilu humalointi yhdistettynä paahtomaltaisuuteen toimii ainakin mielessäni kuin Cascadian Dark Ale konsanaan. Nimi on paitsi väkinäinen väännelmä eräästä rock-klassikosta (kukaan ei varmaan arvaa...), myös osa etiketti-ideaa. Yritän saada etiketin jonkun piirtotaitoisen toteutettavaksi ja toki myös tänne nähtäväski piakkoin.

Reseptin maltaisen selkärangan muodostaa pilsmallas, johon haen pyöreyttä ja aromia Munich II ja Melanoidinmaltailla. Liki musta väri ja toivottavasti tuntuva, mutta ei ylidominoiva paahteisuus tulevat mustamaltaasta ja Carafa II Specialista. Useimpien belgioluiden tapaan reseptissä on myös sokeria, tässä tapauksessa sekä vaaleaa että hyvin tummaa Jaggerya (palmusokeria). Sokerin ideana on saada oluen käymisaste korkeaksi ja taata siten petollisen kepeä juotavuus suhtessa alkoholimäärään (~ 6,5-7 % tässä tapauksessa). Jaggery on myös todella aromikasta ja koostumuseltaan lähes kermaisen pehmeää. Aivan eri kamaa kuin valkoinen pöytäsokeri. Jaggerya löytää lähinnä etnisistä kaupoista, kannattaa ehdottomasti testata! Nostin tumman oluen katkerot normaaleja saisoneita korkemammalle 76,2 IBU:n. Lajikkeina ovat Simcoe ja East Kent Goldings, eli aivan perinteisillä linjoilla ei tässäkään mennä. Painotin reilusti loppuvaiheen humalointia, joten aromia ja flavoria pitäisi löytyä. Lisämausteeksi heitin kattilaan hieman mustapippuria. Hiivana on minulle ennalta tuntematon Wyeast 3726 Farmhouse Ale, joka on tunnettu paitsi voimakkaan esteris-fenolisen käymisarominsa lisäksi mieltymyksestä korkeisiin lämpötiloihin. Käymisalue ulottuu jopa 35 asteeseen. Liian matalissa lämmöissä saattaa käyminen kestää ikuisuuden tai loppua tyystin. Niinpä hiivasin 22 asteessa, eristin käymispöntön ja tuuppasin käymiskaappiin. Kaapissa odottikin alle vuorokauden päästä mukava yllätys: suorastaan raivokkaasti käyvä olut. Melkoista turbohiivaa tuntuisi olevan. Annoin lämmön nousta vain kevyesti jarrutellen 2 vrk aikana 27 asteeseen, jossa olut saa puolestani käydä loppuun. Tuoksu on tässä vaiheessa hieman banaanisen pippurinen ja neilikkainen.

Uudet välineet toimivat jopa yli odostusten. Tuntui luksukselta kerätä kerrankin tarpeeksi vierrettä ja vielä yhteen kattilaan! Kaasupoltin ei haissut käytännössä enää ollenkaan. Lämpösuojaus hoitui näppärästi parilla ohuella kivivillalevyllä. Tehoja löytyy nyt vähintäänkin rittävästi. 27 litran kiehuminen alkoi ~30 minuutissa ja kunnon rolling boiliin riittää puolet tehoreserveistä. Lämmintä riittää myös kämpässä, mutta höyrystä ei ole haittaa kunhan muistaa raottaa ikkunoita ja huudattaa liesituulentinta. Paistosuojaa isosilmäisemmästä rosteriläviköstä (tai oikeastaan kahdesta) kattilaan rakentamani "Hop Taco" suodatti vierteen nopeasti ja tukkeutumatta ainakin näin pellettien ja käpyhumalien yhdistelmällä. Koska nyt myös keittokattilassa on hana, onnistuu nesteiden siirtely kokonaan letkuilla. Uusi systeemi tuottaa vähemmän tiskiä ja lattioiden kuuramista, joten loppusiivoilujen jälkeen oli helppo huokaista tyytyväisenä. Nyt homma toimii haluamallani jouhevuudella!

Tästä on hyvä jatkaa. Parin viikon päästä taidan panna alulle kellerbierin. Siinä onkin taas haastetta kerrakseen, sillä luvassa on keittomäskäystä. Dick & Creep's IPA on pullokypsynyt reilun viikon, joten pian pääsen sitä maistamaan. Juttua koemaistosta on tulossa pian.

Panemisiin!

Kotiolutta laissa: Tomb Lake IPA

Tänään maistellaan vaihteeksi kotiolutta, mutta ei omaa. Oululainen kanssapanija näet otti yhteyttä ja tarjosi oluitaan ruodittavaksi. Ja mikäs sen mukavampaa, sillä kokemuksesta tiedän tällaisen vertaisarvioinnin olevan molemmille osapuolille erittäin mielenkiintoista ja opettavaakin. Tekijä toi tarjolle sekä portterin että IPA:n, josta jälkimmäinen pääsee ensin testiin portterin jäädessä vielä toistaiseksi kypsymään. Oulun pienissä mutta pirteissä olutkuvioissa Tomb Lake IPA on jo päässyt parrasvaloihin Arden blogissa, mutta eiköhän servereillä vielä riitä tilaa minunkin sepityksille. IPA on speksien valossa varsin harteikas: 8,1 %. Täysmäskätystä mallasrungosta löytyy sahtimallassekoituksen lisäksi karamellimallasta. Humalointi (Chinook + Cascade) ja hiivavalinta (US-05) vetävät vahvasti rapakon taakse. Kipsiäkin on lisätty joko mäskin pH:ta laskemaan tai teroittamaan humaloinnin hammaskalustoa. Arvioin oluen samoin perustein kuin kaupalliset oluet ja lisäksi yritän kotipanijan vaatimattoman kokemukseni perusteella vielä kommentoida teknisiä seikkoja parhaani mukaan.

Tomb Lake IPA kaatuu lasii tumman meripihkanruskeana kermaisena mudostaen kermaisen pitsisen vaahokukan. Tuoksussa on mukavasti sitruksisen kukkaista ja osin myös kypsän persikkaista jenkkihumalaa, johon taustalta erottuva karamellimallas tuo hieman hunajaisuutta makeutta. Aavistus Chinookin ominaista, melko tiukkaa greippiäkin on mukana. Hieman käyneen hedelmäistä hiivan aromia sekoittuu humalien tuoksuun, mikä ei tule yllätyksenä ko. hiivaa käyttäneelle. Sahtimallas antaa tähän myös tuttua leipäisyyttä, jota IPA:sta harvemmin muuten löytää. Mitään virhearomeja ei ainakaan omaan nenääni kantaudu. Maku on reilun maltainen ja siinä erottuu selvästi karamellia. Pihkainen katkeruus kuitenkin lanaa turhat makeudet nopeasti tieltään, mutta hyytyy hieman kohti jälkimakua. Lopussa karamelli ja pyöreä maltaisuus nousevatkin taas selvemmin esille korostaen oluen runkoa yhdessä liukkaan pehmeän suutuntuman kanssa. Joku hieman hapokkaan tiukka, mahdollisesti hiivan synnyttämä maku horjuttaa hieman tasapainoa, mutta kokonaisuudessaan paketti on mallikkaasti kasassa. Jos omaan suuhuni lähtisin tätä reseptiä sorvaamaan, niin keventäisin mallasrunkoa ja yrittäisin saada alun humalanpurennan jatkumaan myös jälkimakua raikastamaan. Nyt Tomb Lake IPA antaa tyylin huomioiden makuuni aavistuksen raskaan ja tumman vaikutelman sekä värinsä että makunsa puolesta. Karamellimallasta lienee mukana kohtalaisen runsaasti ja/tai se on melko tummaa laatua, tai käymisaste voi kenties olla aavistuksen alhainen. Nämä tosin ovat taas niitä kuuluisia makuasioita, jotka ovat sivuseikkoja. Tässä on kuitenkin selvästi käsillä laadukas IPA, jota kehnompia tekeleitä on helppo löytää kauppojen hyllyltä. PISTEET: 34/50

Kotiolutta: Vehkeilyä

Kuva 1. Kattila ja "toho"

Kotipanimossa pitää kiirettä, vaikka varsinaisiin panohommiin en ole päässytkään. "Kiitos" kuuluu tuskaisesti etenevälle välinepäivitykselle. Tarkoitus oli siis hommata vierteen keittoon ~30 l kattila, asentaa siihen hana, suodatin, lämpömittari ja kiehutella kokonaisuutta tilaamallani 9,2 kW kaasupolttimella. Simppeliä, noin periaatteessa. Jos kuitenkin valitsee itse tekemisen tien, ei tuskin koskaan voi välttyä ongelmilta. Puuttellisilla välineillä, työtiloilla ja taidoilla on varmasti osuutta asioiden  hermoja riipivään nykytilaan, mutta välillä on jo onnetarkin päässyt perseilemään.

Kaikki alkoi kattilasta. Tein ensin tilauksen kaverin firman kautta tukkuperiaatteella toimivaan Dietaan. Nettisivujen väärien kuvien ja vähintäänkin harhaanjohtavien tuotetietojen vuoksi saamani kattila olikin "kapean ja korkean" sijasta mallia "helvetin levä ja matala". Kattila täytyi siis palauttaa, koska sopivaa ei mallistosta löydy. Soitto Dietiaan poiki kuluttujanoikeuksia halveksivalta työntekijältä todella ikävää palvelua. Suoranaisen vittuilun lisäksi kehtasi vielä väittää, että palautus pitäisi maksaa itse ja rahoista palautettaisiin vain 80 %. Käsittääkseni lakisääteinen palautusaika on kuitenkin se 14 vrk. Tilauksen puolestani tehnyt kaveri joutui tässä nyt ikävään välikäteen, eikä kiistan lopputulos ole vielä tätä kirjoittaessa selvinnyt. Suosittelen siis karttamaan kyseistä puulaakia! Ratkaisu löyty lopulta Saksasta, jossa 33 litrainen kattila luvattiin toimittaa kotiovelle hintaan ~50 €. Dietan kanssa asioidessa aavistuksen pienemmän, ilman kantta toimitetun kattilan hinta olisi ollut kolminkertainen. Saksan kattila osoittautui saapuessaan teitysti melko heppoiseksi rosteriämpäriksi, mutta kai tuo juuri ja juuri ajaa asiansa kaasulla keittävälle. Ihan putkeen ei silti mennyt, mutta onpahan kattila.

Hanan asentamiseen yhteensopivien osien metsästäminen ei ollut aivan yksinkertaista. Halusin tehdä liitoksen juottamatta, joten tiivisteet ym. pitää olla kunnossa. Kaikki eivät voi olla LVI-ammattilaisia, joten miljoonalaatikkoon kertyi taas turhia nippoja ja muhveja ja polkupyörään kilometrejä. Löytyi ne sopivatkin lopulta. Rosterin poraaminen lainatulla akkuporalla oli episodi sinänsä, mutta tuli ne reiät pora sauhuten askelporanterällä (30 €) läpi paineltua. Halpoja reikiä. Toki myös Bilchmannin lämpömittarin perusmalli oli loppunut, joten piti sitten ottaa se kalliimpi, kääntyvällä rungolla varustettu malli. Maksoi muuten enemmän kuin itse kattila. Nytpähän näkee sitten halutessaan joka kulmasta lämmöt, jos ei jaksa päätä kääntää. Ja ei kun keittämään!

 Kuvat 2 ja 3. Hana ja mittari paikoillaan. Sisäkuvassa imuputki ilman suodatinta ja lämpömittarin anturi.


Täyteen vaihdettu kaasupullo (30 €) pihisten aloin innoissani testikeittoihin. Olin jo aiemmin poltellut keittimestä rasvat ulkosalla ja kokeillut vanhalla kattilalla tehoja ihan siäsätiloissakin, joten kaikki vaikutti mainiolta. Yllätys olikin sitten melkoinen, kun pikkuhiljaa kämpän valtasi aivan karsea palaneen käry. Palohälytinkin siinä tietysti laukesi. Siirryin parvekkeelle, mutta haju ei häipynyt edes tunnin keitolla maksimiteholla. Luulen hajun johtuvan polttimen ja kehikon suojamaaleista, joten hioin kaikki pois. Haju olikin kokeiltaessa selvästi vähemmän hyökkäävä, mutta haisee se silti liikaa sisäkäyttöön. Erityisesti keittimen sammuttamisen jälkeen haju on todella tympeä. Miksi hajua ei ollut ensimmäisillä keittokerroilla? Ehkä laajempialainen kattila sai lämmöt polttimessa nousemaan korkeammalle, jolloin maalit alkoivat sulaa. Tämän piti kuitenkin olla nimenomaan sisäkäyttöön soveltuva malli.

Parvekkeella keitto ei joka tapaksessa tule rivitalossa kysymykseen, eikä se talvella houkuttele muutenkaan.Tilanne on siis se, että minulla on käytännössä valmis keittokattila, jota en voi käyttää. Todella turhauttavaa viikkojen suunnittelun ja äheltämisen jälkeen. Miten ihmeessä hajun saa siedettävälle tasolla vai saako mitenkään?  Toinen ongelma on höyry, jota 25-30 litrasta voimalla kiehuvaa vettä muodostuu näköjään selvästi enemmän kuin 15 litrasta. Tämä olisi pitänyt osata kyllä ennakoida. Kattila keittimineen ei mahdu liesituulettimen alle, joten miten järjestää höyrynpoisto keittiöön? Joku lämpösuojattu pöytäkin pitäisi keittimelle kehittää. Ongelmitta ratkesi oikeastaan vain "hop hangerin" eli humalapussin pidikkeen rakentaminen ja häkävaroittimen (30 €) osto. Onneksi näille kahdelle vaivattomasti hoituneelle sovellukselle ei kuitenkaan em. syistä ole lähitulevaisuudessa mitään käyttöä.

Paljonko helpommalla, halvemmalla, nopeammin lopulta ehkä turvallisemmin olisin selvinnyt asentamalla kattilaan sähkövastuksen? En ehkä halua tietää, koska tässä vaiheessa se ei taida olla enää vaihtoehto. Sen verran tässä taas köyhtyessä ja hiuksia repiessä viisastuu, että jatkossa en taida raksata itse yhtään mitään.